Joskus valokuvaaminen sujuu kuin leikiten, ja onnistuneita otoksia syntyy solkenaan. Toisinaan tyydyttävä jälkeä ei saa aikaiseksi millään ilveellä. Syynä saattaa olla se, etteivät kameran ominaisuudet sovellu kuvattaviin kohteisiin tai kuvaajan tavoitteisiin.
Valokuvia on otettu kohta 200 vuotta. Vaikka kuvauskalusto oli pitkään vaatimatonta ainakin nykykameroihin verrattuna, filmille saatiin tallentumaan upeita, klassikoiksi nousseita otoksia. Niinpä moni sanoo, ettei kuvien onnistuminen ole kiinni kamerasta, vaan henkilöstä joka painaa laukaisinta.
Kuvaaja on toki avainasemassa, mutta hänen tehtävänsä alkavat jo ennen kuvan ottamista. Sopivan kameran valinta auttoi vanhoja mestareita saavuttamaan tavoitteensa, ja sama pätee edelleen niin sunnuntaikuvaajiin kuin tosiharrastajiinkin.
Uusia näkökulmia
Valokuvia otetaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Se on ennen muuta älypuhelimien ja kuvien jakamiseen käytettävän sosiaalisen median ansiota. Kännykällä kuvia otetaan tilanteista, joissa muuta kameraa ei yleensä pidetä mukana, mikä on hyväksi niin otosten määrän kuin sisällönkin suhteen.
Älypuhelimen kameralla on toisaalta myös rajoituksensa. Pahimmassa tapauksessa kännykällä kuvaava saattaa jättää esimerkiksi kaukana sijaitsevat kohteet huomiotta tai kokee nopeiden tilanteiden hallinnan turhan hankalaksi.
Vaikka kiinnostus taskukameroita kohtaan on kännyköiden yleistyessä heikentynyt, niillä on silti omat etunsa. Tärkein lienee ulottuva zoom, mutta moni arvostaa myös käsiteltävyyttä etenkin lapsia, lemmikkejä ja muita vilkkaasti liikkuvia kohteita kuvattaessa. Taskukameran eduksi kuulee joskus mainittavan myös sen, ettei siihen tule työpuheluita kesken lomamatkan.
Oheisesta torinäkymästä saa samanlaisen kuvan sekä kännykällä että laajakulmalle zoomatulla pokkarilla.
Taskunpohjalle mahtuva pikkupokkari näyttää kuitenkin kyntensä silloin, kun kohteesta haluaa talteen jonkin kaukana sijaitsevan yksityiskohdan.
Kännykän kuvaa yritetään usein zoomata näytöllä tai rajata jälkeenpäin, mutta se vain vähentää kuvan muodostavien pikseleiden lukumäärää, jolloin tarkkuus heikkenee nopeasti. Oheisessa esimerkissä kännykkäkuvasta on yritetty rajata sama näkymä, jonka pokkarin zoom-objektiivi tuottaa.
Kamera kännykän kaveriksi
Älypuhelinta valitessaan on fiksua satsata kuvausominaisuuksiin, ja niitä kannattaa myös käyttää ahkerasti. Kännykällä ei kuitenkaan saa haltuun kaikkia tilanteita, joten joustavampi kuvauskalusto on edelleen tarpeen.
Mutta millainen kamera kenellekin sopii? Harrastajan ykkösvaihtoehto on usein järkkäri – joko perinteinen peilietsinrunko tai pienempi peilitön malli. Kuljetettavuutta arvostava päätyy yleensä pokkariin, joita on monen hintaisia ja kokoisia. Jotkut taas innostuvat hieman isommasta super-zoom-kamerasta, missä telen kuvakulma vastaa satojen millimetrien kino-optiikkaa.
Peilittömät järjestelmäkamerat ovat yleensä pieniä ja keveitä verrattuna esimerkiksi täydellä kinokoon kennolla varustettuun peilietsikameraan. Panasonic DMC-G7 (680 €) ja f/2,8-valovoimaan yltävä 12–35 mm:n zoom (1100 €) painavat yhdessä noin 750 grammaa. Nikon D750 (1900 €) sekä samaan kuvakulman ja valovoiman tarjoava 24–70 mm:n zoom (1900 €) vievät huomattavasti enemmän tilaa kameralaukussa. Paino on sekin yli kaksinkertainen eli 1750 grammaa. Mitat ja massa eivät kuitenkaan ole ainoat perusteet kameran valinnalle, joten jatketaan matkaa.
Katse kennoon
Yksi tapa lähestyä sopivan kuvauskaluston valintaan on kuvailmaisimen eli kennon koko. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta megapikseleiden määrää vaan nimenomaan kuvailmaisimen pinta-alaa.
Joidenkin mielestä kennon koolla ei ole niin väliä, mutta se on kuitenkin pohjana monelle kameran ominaisuudelle ja kuvattaessa kohdattavalle ilmiölle. Pysähdytään siis tutkimaan kennojen kokoeroja ja katsotaan, löydämmekö aiheesta eväitä kameran valintaan sekä parempien kuvien ottamiseen.
Ennen digitaaliaikaa suurin osa kuvista otettiin 36 x 24 mm:n kinofilmille. Nyt filmi on korvautunut valoherkällä kuvailmaisimella eli kennolla. Kuvailmaisimia on monen kokoisia, ja täyden kinokoon kennoja näkee oikeastaan vain järkkäreissä ja muutamassa huippuluokan kompaktikamerassa.
Järjestelmäkameroiden yleisin kennokoko on aps-c. Kinokokoa pienemmän kuvailmaisimen myötä rungon sekä objektiivien koko, paino ja hinta laskevat, mutta pelkästään aps-c-rungoille tehdyt objektiivit eivät valitettavasti piirrä kuvaa kinokoon kennon koko pinta-alalle. Samalla kiinnityksellä varustettuja kino-objektiiveja voi sen sijaan käyttää myös aps-c-kameroissa.
Vieläkin pienemmällä micro four thirds -kennolla varustettuja järjestelmäkameroita valmistavat Olympus ja Panasonic. Järjestelmään saa kattavan valikoiman hienoja objektiiveja, ja sitä tukee myös moni objektiiveihin erikoistunut valmistaja.
Laadukkaiden pokkareiden ja zoom-kameroiden kennokooksi on viime vuosina vakiintunut yksi tuuma. Perusmalleissa päädytään silti 1/2,3 tuuman kuvailmaisimeen. Älypuhelimen kamerassa kenno on usein vieläkin pienempi, esimerkiksi 1/2,5-tuumainen, mutta pokkarikokoisia ja hieman isompiakin kennoja näkee huippu- ja erikoismalleissa.
Kuvakulma ja kennokoko
Fotomyyjältä kysytään joskus, pystyykö tällä kameralla kuvaamaan myös kaukana olevia kohteita. Kaikilla kameroilla saa napattua kuvan vaikka taivaalla lentävästä linnusta, mutta kysyjä tarkoittaa todennäköisesti sitä, piirtyykö kuvaan runsaasti taivasta, vai täyttääkö lintu koko kuva-alan.
Mikäli objektiivin kuvakulma on laaja, lintu erottuu juuri ja juuri pienenä pisteenä taivaalla. Jos kulma on riittävän suppea, kuvassa ei näy juuri muuta kuin lintu.
Kuvakulmat on totuttu määrittelemään ja arvioimaan kinofilmikameran objektiivien perusteella. Esimerkiksi 24 ja 28 millimetrin objektiivit mielletään heti laajakulmiksi. Ihmisen havaitsemaa perspektiiviä vastaava näkymä syntyy puolestaan 50 mm:n normaaliobjektiivilla.
Jos polttoväli on 85 tai 105 mm, puhutaan lyhyestä telestä. Luonto- ja urheilukuvaajien polttovälejä ovat esimerkiksi 200, 400 ja 800 mm.
Kuten edellä nähdystä kaaviokuvasta voi todeta, pienet kennot tallentavat vain osan kinokoon objektiivin piirtämästä ympyrästä. Koska kenno näkee nyt kapeamman kuvakulman kuin mitä kino-objektiivi piirtää, kohde täyttää suuremman osan kennon pinta-alasta.
Asia voidaan hahmottaa myös niin, että pienempi kenno tuo objektiiviin ”ilmaista pidennystä”, jonka määrän näkee kaaviokuvassa ilmoitetusta kertoimesta (engl. crop factor). Näin ollen 50 mm:n normaaliobjektiivin kuvakulma vastaa aps-c-kamerassa 75 mm:n (1,5 x) ja micro four thirds -kamerassa 100 mm:n (2,0x) kuvakulmaa.
Vastaavasti 50 mm:n normaaliobjektiivin kuvakulma syntyy aps-c-kamerassa suunnilleen 35 mm:n (1,5x) ja micro four thirds -kamerassa 25 mm:n (2,0x) polttovälillä. Tuuman kennoon perustuvassa kompaktikamerassa normaaliobjektiivin polttoväli on noin 19 mm (2,7x) ja peruspokkarissa enää vajaat 9 mm (5,6x).
Pitkä zoom helposti
Koska objektiivin todellinen polttoväli on pienikennoisissa kameroissa lyhyt, ulottuvan telen saa pokkariin tai niin sanottuun super-zoom-kameraan erittäin helposti. Laadukkaan laajakulman toteuttaminen on vastaavasti hieman hankalampaa.
Sony DSC-HX90V (490 €) sisältää kameran kokoon nähden huikean 30-kertaisen zoomin, jonka kuvakulma vastaa suunnilleen 24–720 mm:n kino optiikkaa. Objektiivi vajoaa myös kuljetuksen ajaksi kameran sisään. Koska kennon koko on 1/2,3 tuumaa, objektiivin todellinen polttoväli on vain 4,1–123 mm (5,6x).
Artikkelin alussa nähtävä laajakulmainen torikuva on tallennettu Samsung Galaxy S7 edge (850 €) -älypuhelimella, jossa on 1/2,5 tuuman kenno ja 26 mm:n kino-optiikkaa vastaava kuvakulma. Kattonäkymä on tallennettu samasta kohtaa Sony DSC-HX90V:n pisimmällä zoom-asetuksella, joka vastaa 720 mm:n kino-optiikkaa.
Panasonic DMC-FZ300 (600 €) on niin sanottu super-zoom-kamera, joka sisältää 1/2,3 tuuman kennon ja kuvakulmaltaan 25–600 mm:n kino-optiikkaa vastaavan (5,6x) zoomin. Se on kuitenkin isompi ja painavampi kuin Sony. Kokoero johtuu objektiivin paremmasta valovoimasta, joka on f/2,8 zoomin koko polttovälialueella.
Sony DSC-HX90V:ssä pieni koko on asetettu etusijalle, joten valovoima eli himmentimen suurin käytettävissä oleva aukko heikkenee nopeasti polttovälin pidentyessä. Laajakulmalla valovoima on f/3,5 mutta telellä enää f/6,3. Aukon numeroarvo on siis sitä pienempi, mitä enemmän objektiivi päästää valoa kennolle.
Vaikka pienkennoiseen kameraan on helppo rakentaa ulottuva zoom, kuvanlaatu ei yllä samalle tasolle kuin järkkäriin kiinnitetyssä luontokuvaajan tele-objektiivissa. Tähän on monta syytä, joista yksi on jälleen kerran kennon koko.
Kevyttä pokkaria tai edes super-zoom-kameraa ei myöskään ole helppo pitää tukevasti käsissä ja suunnata kohteeseen pisimmillä polttoväleillä. Kuvanvakaimesta on toki hyötyä, kuten myös etsimestä, jonka avulla kamerasta saa varmemman otteen kuin näyttöä tuijotettassa.
Kuva vähässä valossa
Valon vähetessä on usein tarpeen hyödyntää objektiivin koko valovoima, mutta jos sekään ei auta, kameran herkkyyttä eli ISO-arvoa pitää nostaa.
Riippumatta siitä säätääkö herkkyyttä kameran automatiikka vai valistunut valokuvaaja, suurilla ISO-arvoilla kuvaaminen tuo kuvaan rakeisuutta ja suttuisuutta sekä heikentää yksityiskohtien erottelua. Peukalosääntö on, että kaikki edellä mainitut lieveilmiöt näkyvät sitä selvemmin, mitä enemmän ISO-arvoa joutuu nostamaan ja mitä pienempi on kameran kenno.
Oheisessa urkukuvassa herkkyys piti nostaa arvoon ISO 1600, jotta valotusaika saatiin riittävän lyhyeksi käsivaralta kuvaamiseen. Sama kuva otettiin kolmella järjestelmäkameralla, kahdella pokkarilla ja älypuhelimella, joissa on erikokokoinen kenno. Älypuhelimen kamerassa suurin herkkyysasetus oli ISO 800, joten käytimme sitä.
Kuten oheisista sadan prosentin osasuurennoksista näkee, kaikki kolme järjestelmäkameraa tuottavat vielä hyvää jälkeä arvolla ISO 1600. Tuuman kennolla varustettu pokkari pärjää sekin kohtuullisesti, mutta 1/2,3 tuuman kennolle ISO 1600 alkaa jo olla liikaa.
Kännykkä menestyy joukon pienimmästä kennosta huolimatta paremmin kuin pokkari. Suoritus on kiinni kameroiden tekemän kuvankäsittelyn painotuksista sekä kännykkäkennon maltillisesta 12 megapikselin tarkkuudesta. Toisin sanoen, kun pikseleitä on samankokoisessa kennossa vähemmän, ne ovat isompia ja keräävät enemmän valoa.
Sadan prosentin osasuurennoksia on tapana tihrustaa etenkin kameratestejä luettaessa. Yllä olevia kuvia ei kuitenkaan ole otettu kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa, vaan turistihenkeen käsivaralta. Niistä pystyy silti hahmottamaan miten kennon koko vaikuttaa kuvanlaatuun vähässä valossa.
Samansuuntainen kuvasarja voitaisiin tehdä kovassa auringonvalossa, ja havaita miten kohteen tummimmat ja vaaleimmat kohdat saadaan talteen sitä paremmin, mitä kookkaampi kenno kamerassa on. Insinöörikielellä sanottuna iso kuvailmaisin tuottaa paremman dynamiikan kuin pieni.
Terävyysalue hallintaan
Etenkin henkilökuviin halutaan usein kauniinpehmeä tausta, josta pääkohde irtoaa selkeästi. Silloin kaivataan suppeaa terävyysaluetta.
Terävyysalue ei fysiikan lakien mukaan ole kiinni kennon koosta, vaan kuvausetäisyydestä sekä objektiivin polttovälistä ja aukkoarvosta. Toisin sanoen terävyysalueesta saadaan suppea, kun valitaan mahdollisimman pitkä polttoväli ja suuri aukko eli pieni aukon numeroarvo. Kameran etäisyys kohteesta vaikuttaa sekin lopputulokseen.
Kuvailmaisimen koko tulee mukaan yhtälöön ikään kuin kiertotietä. Täytyy näet muistaa, ettei esimerkiksi 1/2,3 tuuman kennolla varustetun super-zoom kameran todellinen polttoväli ole objektiivin juureen suurin numeroin kirjoitettu 25–600 mm, vaan noin 5,6 kertaa pienempi eli 4,5–108 mm.
Isot numerot 25–600 mm mainostavat niin sanottua kinovastaavuutta, eli sitä, millainen objektiivi tuottaisi kinokamerassa saman kuvakulman kuin zoom-kameran objektiivi. Terävyysalue määräytyy kuitenkin todellisen polttovälin mukaan, ja se on nyt paljon lyhyempi, eli 4,5–108 mm.
Kinokoon järjestelmäkamara, 70 mm:n polttoväli ja aukko f/2,8 tuottavat henkilökuvaan kauniinpehmeän taustan.
Kun pienellä 1/2,3 tuuman kennolla varustetun kameran zoom asetetaan 70 mm:n kino-optiikkaa vastaavaan kuvakulmaan, säädetään aukkoarvoksi f/2,8 ja otetaan kuva samalta etäisyydeltä, terävyysalue onkin paljon laajempi. Todellinen polttoväli kun ei enää olekaan 70 mm, vaan 5,6 kertaa pienempi eli suunnilleen 12 mm. Kokeneet mallitkin alkavat jo ihmetellä, mahtaako kuvaajalla olla ihan väärä kamera mukana…
Suppea terävyysalue ei tietenkään ole mikään itseisarvo, ja monissa kohteissa tavoitellaan päinvastoin mahdollisimman laajaa terävyysaluetta. Esimerkiksi kukasta tai hyönteisestä ei ole helppo ottaa lähikuvaa, jossa koko kohde näkyy terävänä, ja tällaisessa tilanteessa pieni kenno onkin eduksi.
Sopivin on paras
Kameran voi valita monin perustein. Pieni ja kevyt on nykyään monen mieleen, mutta peruspokkari ei välttämättä eroa älypuhelimen kamerasta kuin zoom-objektiivin osalta.
Tuuman kennolla ja valovoimaisella objektiivilla varustettu pokkari tai super-zoom-kamera nostaa sen sijaan kuvanlaadun uudelle tasolle ja mahdollistaa muun muassa sujuvamman terävyysalueen hallinnan sekä kuvaamisen vähässä valossa.
Järjestelmäkameran voima on vaihdettavissa objektiiveissa, mutta iso kenno avaa sekin uusia mahdollisuuksia monenlaisten kuvaustilanteiden hallintaan. Pienimmät järkkärit ovat pokkarin kokoisia ja painoisia, joten ne kulkevat helposti mukana kaikkialle.
Jos kohde liikkuu, valoa on niukasti ja tarkennuksen pitää toimia luotettavasti kaikissa olosuhteissa, kinokoon kennolla varustettu peilietsinkamara on edelleen vahvoilla. Ikävä vain, että esimerkiksi konsertteihin ei yleensä saa viedä järjestelmäkameraa.
Vaikka kennon koko ei olisikaan kameran ensisijainen valintaperuste, sen kautta on helppo ymmärtää kameroiden eroja ja kuvattaessa kohdattavia ilmiöitä. Valokuvien ohella moni kamera tallentaa nykyään videoita jopa 4k ultra hd -tarkkuudella. Videokuvauksessa ja elokuvamaista ilmaisua haettaessa kennon koko ja pikseleiden luenta ovat avainasemassa, mutta siitä lisää joskus toiste.
Pieni mutta pippurinen Sony α6300 järjestelmäkamera (1300 €) tallentaa 4k ultra hd -videoita aps-c-kennon koko leveydeltä. Panasonic on tuonut 4k-videoita ja 4k-valokuvausta voimakkaasti kaikkiin kameraluokkiin, joten tuuman kennolla varustettu Panasonic DMC-TZ100 (850 €) sekä 1/2,3 tuuman kennoon perustuva DMC-FZ300 (600 €) tallentavat nekin 4k-videoita. Myös monen älypuhelimen videokuva yltää 4k-tarkkudelle, joten olohuoneen uusi ultra hd -televisio saa pian runsaasti kotivideoita näytettäväkseen.