Historiikki

Sähköllä toimivat kodinkoneet ja viihde-elektroniikka mullistivat parissa sukupolvessa ihmisten arjen. Suomalaiset kotitaloudet saatiin 1970-luvun loppuun mennessä sähköistettyä liki viimeistä mökkiä myöten, ja vaurastuvassa maassa yhä useammilla alkoi sodanjälkeisinä vuosina olla varaa hankkia niin kotitöitä nopeuttavia talouskoneita kuin viihdekäyttöön tarkoitettuja laitteitakin. Ruoanlaitto, pyykinpesu ja tiskaaminen eivät enää vieneet kohtuuttomasti aikaa ja voimia, ja lisääntyvänä vapaa-aikana saattoi kuunnella musiikkia ja katsella elokuvia poistumatta kotoa. Elämästä tuli monin tavoin helpompaa ja mukavampaa. Tämä ”arjen vallankumous” on jotakin, josta esivanhempamme tuskin pystyivät edes unelmoimaan.

Kaikki muutokset eivät jääneet pysyviksi, sillä tekninen kehitys ja yhteiskunnan muutosvauhti ovat vain kiihtyneet. Suomalaiset seurasivat vuosikymmenten ajan samoja radio- ja televisio-ohjelmia, kunnes taivaskanavat, videonauhurit ja sittemmin suoratoistopalvelut laajensivat räjähdysmäisesti ohjelmatarjontaa. Eräiden laitteiden, kuten kasetti- ja videonauhurien, elinkaari jäi vain sukupolven mittaiseksi, ennen kuin laadukkaampi viihde-elektroniikka korvasi ne. Murrosvaiheista huolimatta – ja juuri niiden ansiosta ─ kehitys on kulkenut kohti yhä vaivattomampaa ja viihdyttävämpää arkipäivää.

Elektroniikka- ja kodinkonekaupan yhdistys ETKO ry (entinen Elektroniikan Tukkukauppiaat ETK) kuuluu jäsenyrityksineen niihin taustavaikuttajiin, jotka ovat osaltaan olleet rakentamassa suomalaisille parempaa arkea. Vuonna 1925 nimellä Suomen Radiotehtailijoiden ja Radiokauppiaiden Liitto ry perustetun yhdistyksen jäsenet ovat valmistaneet, tuoneet maahan ja jälleenmyyneet kaikkia niitä sähkölaitteita, joihin turvaudumme päivittäin – oli mielessämme sitten hyöty tai huvi.

Radiosta kaikki alkoi

”Suurimmasta laatikosta isä nosti ylös mustan esineen, jonka asetti keskelle pöytää. Arvasimme, että siinä nyt oli radio. Se ei lainkaan muistuttanut puhelinta, jonka olimme usein nähneet kauppiaalla kaupan seinässä, vaan se oli pitkä korkea laatikko, jonka etuseinässä oli muutamia nappuloita ja luki Philips. – – –”

(Niilo Koskenlinna, Sumiainen 1927)

Suomalaiset saivat ensikosketuksensa langattomaan lennättimeen eli radioon maan itsenäistymisen aikoihin. Radiotoiminta rajoittui alkuun puolustusvoimien sisäiseen sekä rannikkoasemien ja laivojen väliseen tietojenvaihtoon. Innokkaat harrastajat rakensivat kidevastaanottimia, joilla pystyi kuuntelemaan radioaalloilta kantautuvia viestejä.

Radioharrastajien määrä lähti voimakkaaseen kasvuun 1920-luvun alussa, kun huomattiin, että Suomessakin pystyi kuuntelemaan saksalaisten, ruotsalaisten ja englantilaisten yleisradioasemien lähetyksiä. Ulkomaiset radioasemat kuuluivat paremmin kehittyneemmillä ja arvokkaammilla putkivastaanottimilla, jotka ostettiin usein valmiina.

Radiovastaanottimien osien ja valmiiden vastaanottimien kysynnän kasvu loi uuden kaupan alan. Sähköliikkeet ja radioamatöörit perustivat tuontiliikkeitä, kuten Sähkö Oy Hedengren Ab, Sähkö Oy AEG ja Oy af Forselles. Radioita ryhdyttiin valmistamaan tehtaissa, joista tunnetuin oli Helsingissä vuonna 1924 perustettu Oy Fenno-Radio Ab.

Vuonna 1925 alan merkittävimmät toimijat perustivat nykyisen ETKO:n edeltäjän, Suomen Radiotehtailijoiden ja Radiokauppiaiden liitto r.y:n. Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena oli suunnitella kasvavalle alalle yhteiset pelisäännöt sekä keskittää radiolaitteiden tuonti, myynti ja valmistus.

Radiovastaanottimien ja -tarvikkeiden kauppa oli suoraan riippuvaista lähetysasemien jatkuvasta toiminnasta ja kuunteluolosuhteista, joten koko maan kattava yleisradio oli alan liiketoiminnalle elinehto. Liitto pyrkikin edistämään kaavailtua yleisradiotoiminnan käynnistämistä, minkä vuoksi se oli vuonna 1926 perustetun O.Y. Suomen Yleisradion osakas.

Yleisradiotoiminnan aloittaminen vahvisti alan kotimaista liiketoimintaa ja teollisuutta. Sekä itsenäisten yrittäjien että ulkomaisten tuotteiden edustajien määrä kasvoi suurimmissa kaupungeissa, ja alan tukkumyyntiverkostot laajenivat. Radioalan kauppa keskittyi nopeasti yleisradiovastaanottimien myyntiin, ja siitä kehittyi oma, erikoistunut liikealansa.

Radiotekniikka kehittyy

1930-luvulle tultaessa radiotekniikka oli kehittynyt huomattavasti. Suoraan verkkovirrasta käyttövoimansa saavan radioputken keksiminen sekä viritysominaisuuksien paraneminen lisäsivät valmiiden radiovastaanottimien kauppaa. Radioita hankittiin vilkkaimmin Etelä- ja Länsi-Suomen teollistuneissa kaupungeissa. Maaseudun talouksista liki puolet oli 1930-luvulla vielä vailla sähköjä, ja radioakkujen latausmatkat sähköverkkojen ääreen saattoivat olla jopa satoja kilometrejä.

Putkivastaanottimien yleistyessä Radiotehtailijoiden ja Radiokauppiaiden liitto kiinnitti huomiota verkkovirtalaitteisiin liittyviin riskeihin: itse rakennetuissa laitteissa piili jopa hengenvaara. Sähkötarkastuslaitos alkoi vuodesta 1933 tarkastaa sähköverkkoon liitettäviä radiovastaanottimia, ja liiton jäsenet sitoutuivat myymään vain laitoksen hyväksymiä radiomalleja.

Radiovastaanottimien tarjonta kasvoi ennen toista maailmansotaa. 1930-luvun lopussa markkinoilla oli yli kuudenkymmenen koti- ja ulkomaisen tehtaan tuotteita. Radioiden myynti oli myös laajentunut erikois- ja sähköliikkeistä muun muassa maanviljelystarvikekauppoihin ja urheiluliikkeisiin. Radion kuuntelun kasvu näkyi niin ikään lakisääteisten radiolupien määrässä, joka ylitti kolmensadantuhannen luvan rajapyykin vuonna 1939.

Radio tiedonvälittäjänä ja viihdyttäjänä

Yleisradion lähetysten kuuluvuus parani huomattavasti, kun Lahden suuritehoinen lähetysasema otettiin käyttöön vuonna 1928. Radiouutiset välittivät nyt syrjäisemmillekin seuduille tietoa maailman tapahtumista, ja radiota kokoonnuttiin usein kuuntelemaan suuremmalla joukolla. Maanviljelijät suunnittelivat säätiedotusten mukaan esimerkiksi poutasäätä vaatineita heinätöitä. Radion välittämä aikamerkki puolestaan sai kaikkien kellot käymään samaa aikaa.

Radion uutis- ja ajankohtaislähetykset tarjosivat jo 1930-luvun alkuvuosina kansalle liki reaaliaikaista tietoa. Talonpoikaismarssia ja hallituksen eroa vaatineen Mäntsälän kapinan vaiheita seurattiin radion välityksellä. Uutiset talvisodan syttymisestä marraskuun lopussa 1939 järkyttivät koko Suomea, ja sotavuosien ajan radio välitti suomalaisille rintamalta saatuja tietoja. Jatkosodassa radio näyttäytyi myös propagandavälineenä, kun neuvostoliittolainen radiohäirintä keskeytti Yleisradion lähetyksiä.

Vuoden 1936 Berliinin olympialaiset olivat ensimmäiset kesäkisat, joita oli mahdollista seurata suorana lähetyksenä oman radiovastaanottimen äärellä. Urheilun ohella myös musiikilla oli osansa Yleisradion ohjelmistossa. Vuonna 1935 alkanut musiikkiohjelma Lauantain toivotut levyt nousi nopeasti nuorten suosioon. Lastenohjelmista tunnetuin oli Lastentunti, jossa toimittaja Markus Rautio eli Markus-setä viihdytti lapsia kerran viikossa, 30 vuoden ajan aina 1950-luvulle asti.

Radion kuuntelu vakiintui vähitellen osaksi jokapäiväistä elämää. Vuonna 1940 radio tavoitti säännöllisesti jo noin puolet suomalaisista, ja kaikki suomalaiset olivat radiovastaanottimien ulottuvissa 1960-luvun alkuun mennessä.

Tutkimuskirjallisuus:

Keskinen, Jouni: Koko kaupungin radio. Yleisradiotoiminnan synty Tampereella 90 vuotta sitten. Tekniikan Waiheita 4/2014.

Liuksiala, Erkki: Suomen radiotehtailijoiden ja radiokauppiaiden liitto r.y. 1926–1951. Helsinki: Suomen radiotehtailijoiden ja radiokauppiaiden liitto, 1954.

Peutere, Heikki: Elektroniikan tukkukauppiaat r.y. 1925–1975

Saraneva, Usko: ”Kun radio tuli meille”: Yleisradion kuuntelijakunnan muodostuminen Suomessa vuosina 1920–1960. Helsinki: Yle 1982.

Pulsaattorikone syrjäyttää pyykkilaudan

”Näin rouva Lehtinen pesee pyykkinsä. Hän liottaa sen aivan tavallisesti, mutta ei hankaa tai rasita itseään sen enempää. Hän vain täyttää Hooverinsa kuumalla vedellä, ja se on valmis pesemään pyykin hänen puolestaan.” (Kotiliesi 1/1953)

Sähkökäyttöinen pulsaattoripyykinpesukone esiteltiin suomalaisille ensi kertaa Työtehoseuran suurnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1948. Yhden koneen kerrottiin nyt korvaavan pyykkilaudat, lipeäkivet ja muuripadat, jotka niin olennaisesti olivat kuuluneet suurpyykin pesuun: pulsaattori pyöritti pyykit pesuvedessä, eikä se vaatinut aikaisempien alkeellisten pesukoneiden tavoin edes lihasvoimaa toimiakseen. Pulsaattorikonetta ei kuitenkaan suositeltu pyykin huuhtomiseen, sillä se kulutti vaatteita. Pyykit huuhdottiinkin yleensä altaassa tai kylpyammeessa. Veden puristaminen hoidettiin joko käsin vääntämällä, koneeseen liitetyllä telalla tai erikseen hankitulla lingolla.

Pulsaattorikone ei kuitenkaan vielä vapauttanut kaikesta pyykkäykseen liittyvästä vaivasta, sillä laitteen tarvitsema vesi piti sekä lisätä että poistaa itse. Näine puutteineenkin se sopi sodanjälkeisen Suomen koteihin hyvin. 1950-luvulla suurin osa kodeista oli vielä kantoveden varassa – vain alle neljänneksessä asunnoista oli vesijohto.

Aiemmin pyykkipäivät olivat tarkkaan suunniteltu tapahtuma, johon valjastettiin koko suvun naiset. Pyykinpesu olikin yksi raskaimmista kotitaloustöistä, eikä suurpyykkiä pesty kuin muutaman kerran vuodessa. Pyykkien huuhtominen talvipakkasessa avannossa oli raskasta ja epäterveellistä. Oma työnsä oli myös pyykkien vääntämisessä mahdollisimman kuiviksi ennen kuivumaan ripustamista.

Pulsaattorikoneet yleistyivät tuontisäännöstelyn lieventämisen jälkeen 1950-luvulla, ja vuosikymmenen puolivälissä niitä oli myyty jo 30 000 kappaletta. Kotimainen Upo toi oman pulsaattorikoneensa markkinoille vuonna 1953, ja se kilpaili markkinoista yhdessä Rosenlewin ja ulkomaisen Hooverin kanssa.

Vain napin painalluksella

1950-luvun lopussa pulsaattorikoneiden rinnalle tulivat ensimmäiset puoliautomaattiset pesukoneet eli pesuautomaatit sekä täysautomaattiset koneet. Saksalaismerkit AEG ja Constructa olivat automaattisten pyykinpesukoneiden edelläkävijöitä. AEG:n maahantuojana toimi Sähköliikkeiden Oy, Constructan puolestaan Oy Hans Palsbo Ab. UPO toi oman täysautomaattisen koneensa markkinoille vuonna 1970.

Puoliautomaattiset pesukoneet poistivat pulsaattorien kantoveteen liittyneen vaivannäön: ne ottivat veden letkulla vesijohtoverkosta, kuumensivat sen ja laskivat likaveden viemäriin. Tässä pesuautomaatiksikin kutsutussa koneessa saattoi olla pesurummun lisäksi myös erillinen linko, johon märät vaatteet täytyi kuitenkin itse siirtää. Täysautomaattisessa pesukoneessa linkous tapahtui pesurummussa, jolloin pyykinpesuun ei enää tarvittu juuri muuta kuin oikean pesuohjelman valinta ja napin painallus. Pesukoneet esitettiinkin oivallisina lahjoina naisille, joiden arkea ne suuresti helpottivat.

Automaattipesukoneiden myynti kasvoi 1960-luvun kuluessa vesijohto- ja viemäriverkostojen yleistymisen myötä. Pyykinpesukoneiden yleistymisessä osansa oli tehokkaalla koulutuksella, jota tarjosi erityisesti Työtehoseura. Seuran asiantuntijat myös testasivat ja vertailivat eri laitteita ja tekivät tutkimuksia kotitalouksien pyykinpesuolosuhteista.

Kynnystä siirtyä pulsaattorikoneesta täysautomaattikoneeseen pyrittiin kodinkoneliikkeiden markkinoinnissa madaltamaan siten, että uuden automaattikoneen ostaja sai vaihdossa hyvityksen edellisestä koneestaan. Liikkeet saattoivat tarjota myös mahdollisuutta pyykkien koepesuun tai antaa jopa kahden viikon ilmaisen kokeilujakson asiakkaan kotona.

Automaattipesukoneet helpottivat ja nopeuttivat pyykinpesua, mutta samalla myös vaatteita edellytettiin pestävän enemmän. Tehdasvalmisteisiin tekstiileihin ilmestyivät pesuohjemerkinnät, ja uusien keinokuituisten materiaalien peseminen sekä uudenlaisten pyykinpesuaineiden käyttö vaativat totuttelua. 1970-luvun alussa hieman yli puolella suomalaisista kotitalouksista oli käytössään pyykinpesukone mukaan lukien talopesulakoneet.

Arjen sujuvoittaja

Uudenaikaiset pesukoneet eivät olleet edullisia. 1960-luvulla niiden hinnat vaihtelivat noin 900 markan ja 1 400 markan välillä. Aikakauden palkkoihin suhteutettuna pesukone oli taloudellisesti merkittävä investointi, sillä konttorityötä tekevän kuukausiansio oli vuonna 1966 keskimäärin 800 markkaa. Jos pesukonetta ei pystynyt maksamaan kerralla, onnistui hankinta usein myös käsirahan ja osamaksun turvin. Onnekkaimmat saattoivat voittaa pyykinpesukoneen vaikkapa arpajaisten pääpalkintona.

Uudet kodinkoneet ja niiden vaatimat tilat otettiin huomioon myös 1960-luvulla kiihtyneessä uudisasuntotuotannossa, joka pyrki täyttämään maalta kaupunkiin muuttavan väestön modernin elämän tarpeita. Valtion tukemassa aravarakentamisessa asuntojen kodinkoneiden taso oli pitkään säädeltyä. Usein koneiden mitoitukset olivat kotimaisen teollisuuden valmistamille tuotteille suotuisia. Käytäntö lisäsi myös päältä täytettävien pesukoneiden suosiota, sillä ne mahtuivat täkäläisiin pieniin kylpyhuoneisiin paremmin kuin muualla maailmassa 1970-luvulla yleistyneet isommat edestä täytettävät mallit. Sittemmin pyykkihuoltoa ovat helpottaneet kuivausrummut ja -kaapit.

Koska pesukoneen merkitys arjen sujuvoittajana oli – ja on yhä – suuri, aiheutti koneen rikkoutuminen yleensä huomattavaa haittaa. Koneiden yleistyminen lisäsikin tarvetta kodinkoneiden huoltotoiminnalle ja alan yritystoiminnalle. Kotitalouskoneiden huoltotoiminta tuli vuonna 1975 luvanvaraiseksi, ja alalle ryhdyttiin järjestämään koulutusta. ETK oli mukana suunnittelemassa kodinkoneasentajien oppisopimuskoulutusta, joka aloitettiin 1970-luvun lopussa. Yhdistys oli mukana myös alan yleisessä huoltosopimuksessa, joka yhtenäisti radio- ja kotitalouskonealan takuu-, korjaus- ja varaosien toimitusvastuukysymykset.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

ETK:n toimintakertomukset 1976 ja 1977.

Aulanko, Marja: Kotitalousteknologia naisen työn takana ja tukena. Tekniikan Waiheita 1/2006.

Lindroos, Marja-Liisa: Kolme emännän apulaista – Testasimme kotimaiset pyykkilingot. Tekniikan Maailma 7/1968. s. 55.

Muurinen, Pirjo: Niukkuudesta kohti hyvinvointia. Teoksessa Eilispäivän Suomi. Jälleenrakennuksesta yltäkylläisyyteen. Valitut Palat 2003.

Pantzar, Mika: Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä. Otava 2000.

Postari, Jelena: Pesukone tuli taloon. Pyykinpesukoneen merkitys 1950–1970-lukujen suomalaisissa kodeissa. Etnologian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto 2021.

Pulma, Panu: Työtehoseuran kuusi vuosikymmentä. Työtehoseura r.y. 1924–1984. Työtehoseura r.y. 1984.

Suomen tilastollinen vuosikirja 1966.

Tekniikan Maailma 1964, 1969, 1985.

Vanha-Similä, Marja: Kone tuli kotiin – suomalaisten kotien koneellistuminen naisten arjen mullistajana 1950–1970-luvuilla. Tekniikan Waiheita 3–4/2020.

Ilpo Helanderin haastattelu 31.7.2023.

Markku Salovaaran haastattelu 17.8.2023.

Jäälohkarekaapista absorptiokoneeseen

Ruoan valmistuksen ja säilytyksen suuri mullistus tapahtui 1900-luvun puolivälissä, kun kotitalouksien käyttöön tarkoitetut sähkökäyttöiset kompressorijääkaapit ja pakastimet tulivat Suomessa markkinoille. Ruokaa oli nyt mahdollista säilyttää sisätiloissa niin viileässä, että se pysyi tuoreena ja käyttökelpoisena aiempaa huomattavasti pidempään.

Jo 1800-luvun lopussa myynnissä oli ollut puulla vuorattuja, hyvin eristettyjä jäälohkarekaappeja, joita viilennettiin jääpalojen avulla. 1920-luvun alussa keksittiin absorptiokone, jossa viilennystekniikka perustui höyryn imeytymiseen nesteeseen. Ruotsalainen Elektrolux (myöh. Electrolux) kehitti tästä vuosikymmenen puolivälissä myyntiin sopivan viilennystekniikan.

Absorptiokoneiden alkuaikojen ongelmana olivat kylmäaineina käytetyt vaaralliset aineet, kuten rikkidioksidi ja ammoniakkikaasu, minkä vuoksi valmistajat korvasivat ne 1930-luvulla myrkyttömillä freoneilla. Sittemmin näistä otsonikerrokselle haitallisista freoneista on siirrytty muun muassa isobutaanin käyttöön.

Kilpailua jääkaappimarkkinoilla

Suomen tuontia säännösteltiin tarkoin vielä yli vuosikymmen sodan päättymisen jälkeen. Tuontisäännöstely säästi arvokasta ulkomaanvaluuttavarantoa ja tuki kotimaista teollisuustuotantoa. Suomalainen jääkaappivalmistus käynnistyikin 1950-luvun alussa sotakorvaustuotannon päättymisen jälkeen. Rosenlew valmisti Bolinderin jääkaappeja Porissa ja Upo Electroluxin kaappeja Lahdessa, kumpikin ruotsalaisella lisenssillä. Nämä jääkaapit hallitsivat pieniä kotimaanmarkkinoita 1950-luvulla.

Kauppa- ja teollisuusministeriön alaisen Lisenssiviraston johtamaa tuontisäännöstelyä purettiin 1950-luvun lopussa, ja kodinkonetukkuliikkeet ryhtyivät tuomaan markkinoille yhä enemmän ulkomaisten valmistajien jääkaappeja. Tukkuliikkeet kamppailivat kasvavista markkinoista kotimaisen tuotannon kanssa, mutta ajautuivat myös keskinäiseen hintakilpailuun. 1960-luvun alussa huokeat ulkomaiset jääkaapit olivat vallanneet markkinoista jopa 70 prosenttia.

Kotimaiset valmistajat pyrkivät vastaamaan kilpailuun tuotekehityksellä ja laskemalla omien tuotteidensa hintoja. Upo luopui Electroluxin lisenssistä 1960-luvun alussa ja keskittyi valmistamaan jääkaappeja omalla tuotemerkillään. Kotimaisuus yhdistettynä edulliseen hintaan toimi merkittävänä kilpailuetuna.

1970-luvun alussa jääkaappi oli jo liki jokaisen talouden varuste, kun taas pakastinten yleistyminen vei hieman kauemmin. Monesta muusta maasta poiketen Suomessa ryhdyttiin asentamaan uusiin asuntoihin valmiiksi keittiön suuria kodinkoneita, kuten jääkaappeja ja pakastimia.

Varallisuuden mittareista joka kodin koneiksi

Vanhoista ruoansäilytystavoista uuteen tekniikkaan siirtyminen vei kotitalouksilla useamman vuosikymmenen. Maaseudulla ruokien säilyttäminen oli erityisesti talvisin ollut helppoa: kevättalvella järvistä sahattiin irti jäätä, joka säilyi lohkareina sahanpurukasan alla pitkälle kesään. Ruokaa voitiin lisäksi säilyttää maakellareissa. Useissa kaupunkiasunnoissa oli puolestaan ulkoseinää vasten rakennetut kiinteät viileäkaapit, ja ruokia säilytettiin myös ikkunoiden väleissä tai muissa viileissä tiloissa.

Jääkaappeja markkinoitiin usein terveydellisillä syillä. Jääkaapin säilytyslämpötilan tiedettiin torjuvan vaarallisten bakteereiden lisääntymistä ja siten estävän esimerkiksi lasten sairastumisia hengenvaarallisiin ripulitauteihin. Jääkaappivalmistajat ja kodinkonekauppiaat vetosivatkin perheisiin valistuksen keinoin. Ilmoituksissa jääkaapin kerrottiin myös vähentävän ruokahävikkiä, minkä vuoksi se oli ennemminkin välttämättömyystuote kuin ylellisyyttä. Jääkaappi oli monen perheen toivelistalla, ja 1960-luvulla kaappeja hankittiin yhä useampaan kotiin. Vuosikymmenen puolivälissä puolet suomalaisista kotitalouksista omisti jääkaapin.

Kompressoritekniikkaa suuremmissa mitoissa hyödyntävät pakastimet yleistyivät Suomessa jääkaappeja hitaammin. Pakastimet löysivät tiensä ensin maaseudun taloihin, joissa huomattiin suurten arkkumallisten pakastimien hyöty kesän sadon ja saaliin säilyttämisessä. Kaupunkikodeissa suosittiin jääkaappien pakastinlokeroita tai pienempiä pakastinkaappeja. Pakastimen hankinnan esteenä olivat niiden korkea hinta ja kalliit käyttökustannukset. Maaseudulla myös sähköverkon epävarma toiminta oli paikoin ongelmana.

Työssäkäyvän äidin arjen helpottaja

Kotien koneellistuminen heijasti yhteiskunnallista murrosta, jossa yhä useampi nainen siirtyi työhön kodin ulkopuolelle. Jääkaappia ja pakastinta pidettiin monen muun kodinkoneen lailla erityisesti naisten arjen helpottajana. Jos taloudessa oli jääkaappi, saattoi työssäkäyvä kiireinen äiti tehdä ruokaostoksia monen päivän tarpeisiin ja valmistaa aterioita pakastimeen myöhempää käyttöä varten. Jääkaappien käyttöä opastettiin muun muassa koulujen kotitaloustunneilla, naisille suunnatuissa kotitalouden oppikirjoissa sekä Marttaliiton tapahtumissa.

Sekä jääkaappi että pakastin muuttivat suomalaista ruokakulttuuria ja vaikuttivat myös kaupassakäyntitottumuksiin. Pienet maito- ja lihakaupat menettivät päivittäistä asiakaskuntaansa, sillä monien asiakkaiden käyntikerrat harvenivat, kun kylmätuotteita pystyi säilyttämään aiempaa pidempään kotona jääkaapissa.

Maitovalmisteiden käyttö kasvoi 1960-luvulla, kun maitoa ryhdyttiin myymään valmiiksi pakattuna lasipulloissa, muovipusseissa ja sittemmin yleistyneissä kartonkipakkauksissa. Kotijääkaappeihin ilmestyivät lisäksi teollisesti valmistetut viilit ja jugurtit. Suosituimmista kotiruoista tehtiin pakasteaterioita, jotka säilyivät kotipakastimissa pitkään. Pakastinten yleistyessä myös suomalaisten jäätelönsyöntimäärät lähtivät nousuun.

Kodinkonejaosto eli ”valkea linja” perustetaan

Kotien koneistuminen huomattiin myös Elektroniikan Tukkukauppiaat r.y.:ssä. Vuonna 1973 yhdistykseen perustettiin kodinkonejaosto, johon kuului vuosikymmenen puolivälissä alan merkittäviä maahantuojia, kuten Sähköliikkeiden Oy, Hedengren Oy, Siemens Oy sekä Helkaman tytäryhtiöt Ase Oy ja Novi Oy. Tämä niin kutsutun valkean linjan jaosto ryhtyi edistämään kodinkoneiden maahantuonnin helpottamista sekä kiirehtimään kodinkoneiden ja radiolaitteiden koestuksia. Yhdistys oli myös mukana suunnittelemassa kotitalouskoneasentajan ja -työnjohtajan koulutusta yhdessä Ammattienedistämislaitoksen ja Sähkötarkastuslaitoksen kanssa. 1970-luvun puolivälissä noin puolet kodinkoneiden maahantuonnista tai tukkukaupasta kulki ETK:n jäsenyritysten kautta.

Tutkimuskirjallisuus ja lähteet:

Elektroniikan Tukkukauppiaat r.y.:n toimintakertomukset vuosilta 1973–1976. ETK:n arkisto.

Peutere, Heikki: Viisi vuosikymmentä elektroniikka-alan tukkukauppaa. Julkaistu artikkeli. ETK:n arkisto.

Mikä on Elektroniikan Tukkukauppiaat r.y.? 16.1.1975. ETK:n arkisto.

Ahlqvist, Kirsi: Montako jääkaappia teillä on? Esimerkki kulutuksen käsitteellistämisen ja tilastoinnin muutoksesta.

Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 2/2008. https://www.stat.fi/tup/hyvinvointikatsaus/hyka_2008_02.html

Aulanko, Marja: Kotitalousteknologia naisen työn takana ja tukena. Tekniikan Waiheita 1/06.

Kylmäalan historia. Darment.fi https://darment.fi/kylmaalan-historia/.

Kylli, Ritva: Suomen ruokahistoria. Gaudeamus 2021. E-kirja.

Pantzar, Mika: Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä. Otava 2000.

Suomen Jäähdytystekniikan museo. www. kylmamuseo.fi

Vanha-Similä, Marja: Kone tuli kotiin – suomalaisten kotien koneellistuminen naisten arjen mullistajana 1950–1970-luvuilla. Tekniikan Waiheita 3–4/2020.

Näköradio saapuu Suomeen

Marraskuussa 1950 Stockmannin tavaratalon alakerroksen ikkunoiden taakse kerääntyi uteliaita kaupunkilaisia katsomaan Suomen ensimmäisiä näköradiolähetyksiä. Tavaratalon uumenissa Yleisradio, General Electricin suomalainen maahantuoja Oy Anglo-Nordic Ab ja Helsingin vuoden 1952 olympialaisten järjestelykomitea toteuttivat kymmenen päivää kestäneen lähetystapahtuman. Taustalla oli ajatus Helsingin olympialaisten televisioinnista Berliinin vuoden 1936 kisojen tapaan, mutta tämän suunnitelman toteuttamiseen ei sodanjälkeisessä Suomessa ollut varoja.

Lähetyslaitteisto oli lainassa ulkomailta, ja tarkoituksena oli esitellä television mahdollisuuksia niin tavalliselle kansalle kuin päättäville tahoillekin. Lähetyksissä esiintyivät muun muassa näyttelijä Ella Eronen, pianotaiteilija Ritva Arjava sekä Kalevan Laulajat. Lisäksi katsojille tarjottiin mannekiininäytös sekä nyrkkeilyottelu. Yleisradion radiokuuluttajana elämäntyönsä tehnyt kreivi Carl-Erik Creutz toimi lähetysten juontajana. Kokeilusta kului useampi vuosi säännöllisten televisiolähetysten alkuun.

Televisiota käytettiin kuitenkin paikallisesti markkinointitehtävissä. Kodinkoneiden maahantuontiliike Havulinna Oy toi käyttöönsä Suomeen ensimmäiset amerikkalaiset RCA:n (Radio Corporation of American) televisiolaitteet. Niillä esitettiin eri puolilla Suomea vuonna 1954 mainospätkiä yrityksen maahantuomista Hoover-pyykinpesukoneista ja -pölynimureista.

Televisiotoiminta alkaa

Varsinaisen televisiotoiminnan aloitti Tekniikan edistämissäätiön ja teekkareiden TES-TV, joka ryhtyi vuonna 1956 lähettämään ohjelmaa muutaman tunnin viikossa Teknillisen korkeakoulun sähkölaboratorioon rakennetusta televisiostudiosta. Yleisradio aloitti koelähetykset syksyllä 1957, ja säännölliseen ohjelmatoimintaan siirryttiin seuraavana vuonna. Yleltä lähetysaikaa vuokranneen Mainos-TV:n lähetystoiminta lähti myös tuolloin käyntiin.

Televisiotoiminta alkoi Suomessa verrattain myöhään, sillä Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa säännöllisiin lähetyksiin oli ryhdytty jo 1940-luvun taitteessa. Televisiovastaanotin ei ollut kuitenkaan suomalaisille tuntematon, sillä siihen oli tutustuttu jo ulkomaisten elokuvien sekä kirjallisuuden ja jopa Aku Ankan kautta.

”Konkurssiharava” katolle

Televisiota pidettiin alkuun statussymbolina, sillä se oli kallis ja moderni laite. Televisioiden suurimittaisempaa maahantuontia odotellessa innokkaimmat harrastajat saattoivat ostaa 1950-luvun puolivälissä televisiovastaanottimien rakennussarjoja. Niitä valmisti ainakin italialainen Geloso maahantuojanaan Nores & Co Oy.

Televisio ostettiin yleensä paikalliselta radio- ja televisiokauppiaalta. Radioliikkeissä oli 1950-luvun lopussa myynnissä ainakin hollantilaisen Philipsin, länsisaksalaisten Blaupunktin, Normenden ja Telefunkenin ja ruotsalaisen Radiolan vastaanottimia. Philipsillä oli oma tytäryhtiönsä Suomessa, kun taas Blaupunktia edusti Radiotukku Oy ja Telefunkenia Sähköliikkeiden Oy. Täkäläisistä valmistajista ensimmäisenä oman tuotantonsa sai käyntiin vuonna 1955 Helvar Celeston-tuotemerkillään, ja samana vuonna myös Salora aloitti televisioiden valmistuksen.

Haja-asutusalueilla liikkui kierteleviä kauppiaita, joilta television saattoi saada aluksi koekäyttöön. Laitteen asentaminen vaati jonkin verran vaivaa erityisesti antennin suuntaamisessa, eikä silti aina voitu välttyä ruudussa välkkyvältä ”lumisateelta” tai muilta kuvan ja äänen häiriöiltä. Televisioiden kuvakoko oli vielä varsin maltillinen 17–21 tuumaa eli noin 43–53 senttimetriä. 1960-luvun alussa saatavilla oli jo 23 tuuman vastaanottimia.

1960-luvun taitteessa televisio maksoi työmiehen kolmen kuukauden palkan, ja sen hinnalla tilallinen saattoi saada rotulehmän. Monessa taloudessa jouduttiinkin harkitsemaan vastaanottimen hankintaa tarkkaan. Kuvaavaa oli, että katolle kiinnitettyjä tv-antenneja kutsuttiin kansan suussa muun muassa miljoona- ja konkurssiharaviksi, sillä kalliin laitteen hankkimisen uumoiltiin suistavan monen taloudelliseen perikatoon.

Televisiot yleistyivät ensin Etelä-Suomessa ja kaupungeissa, joihin ensimmäiset lähetysverkot rakennettiin. Vuonna 1963 Yleisradion tv-asemat kattoivat jo liki koko maan Lappia lukuun ottamatta. Vastaanottimien määrä kasvoi myös vauhdilla: puolen miljoonan televisioluvan raja ylittyi alkuvuodesta 1964, ja vuosikymmenen lopussa lupia oli jo yli miljoona. Televisiolähetysten piirissä laskettiin olevan jo liki yhdeksänkymmentä prosenttia kansasta.

Ajanviettoa ja viihdettä

Televisioita oli alkuun harvassa, ja lähetyksiä keräännyttiin katsomaan suurella joukolla. Televisio herätti myös vastustusta. Sen pelättiin vievän perheen yhteisen ajan ja häiritsevän erityisesti lasten koulunkäyntiä.

Television yleistyessä tuli sen katselusta koko perheen yhteistä ajanviettoa. Televisio-ohjelmat vaikuttivat myös ajankäyttöön: parhaana katseluaikana iltakuuden ja -yhdeksän välillä kokoonnuttiin usein vastaanottimen ääreen. 1960-luvun lopussa televisiota katsottiin päivittäin noin kaksi tuntia. Televisioiden yleistyminen tapahtui samaan aikaan suurten ikäluokkien varttumisen kanssa, jolloin nuorta katsojakuntaa riitti. Uudella viestimellä oli näin merkittävä rooli sodanjälkeisen suomalaisen yhtenäiskulttuurin synnyssä, sillä samoja Yleisradion ja Mainos-TV:n ohjelmia katsoneet tottuivat keskustelemaan niistä kotona ja työpaikkojen kahvipöydissä.

Ulkomaiset sarjafilmit olivat 1960-luvun lopussa jo värillisiä, mutta Suomessa ne nähtiin mustavalkoisina värilähetystekniikan puuttumisen vuoksi. Yleisradio aloitti väriohjelmien koelähetykset vuonna 1968, ja kesän 1968 Meksikon olympialaisista lähetettiin värikuvaa muutama tunti päivässä. Virallisesti Suomi siirtyi väritelevision aikakauteen vuoden 1969 alussa, jolloin presidentti Urho Kekkosen uudenvuodenpuheen saattoi nähdä väreissä.

Värilähetysten tekeminen oli kallista, sillä se vaati uutta kameratekniikkaa. ETK puolsi alan muiden järjestöjen tavoin televisioluvan kylkiäiseksi lanseerattua värilupaa, jolla Yleisradion rahoitus pystyttiin turvaamaan. Värilähetykset yleistyivät vähitellen 1970-luvun alkupuolella. Yleisradion uutisstudiosta värilähetykset alkoivat vuonna 1977, kun Mainostelevision ohjelmatuotanto oli siirtynyt vastaavaan tekniikkaan jo vuotta aikaisemmin.

Kotimainen vai ulkomainen vastaanotin?

Väritelevision aikakauden alkaessa 1970-luvun alussa markkinoilla oli kotimaisten merkkien, kuten Saloran, Asan ja Finluxin lisäksi muun muassa länsisaksalaisia Blaupunktin, Siemensin, Loewen, japanilaisia Sonyn ja Hitachin, hollantilaisia Philipsin sekä ruotsalaisia Luxorin vastaanottimia. ETK:n laatimien tilastojen mukaan kotimaiset merkit hallitsivat 1970-luvun lopun väritelevisiomarkkinoita noin 55 %:n osuudella.

Ulkomaisten laitteiden maahantuontia ja tukkukauppaa hankaloittivat elektroniikan lisäverot, sekä kodinkone-, radio- ja televisioalalle määrätyt tuontilisenssi- eli lupamenettelyt ja ajoittaiset hintasäännöstelyt. Elektroniikan Tukkukauppiaat r.y. puolusti maahantuojien ja tukkukauppiaiden asemaa, sillä tuonnin vaikeutumisen pelättiin aiheuttavan alalle irtisanomisia ja jopa liiketoiminnan lakkauttamisia. Suurimpien merkkien maahantuojat ja edustajat, kuten Sähköliikkeiden Oy, Radiotukku Oy, Helvar Oy ja Oy Philips Ab olivat järjestäytyneet yhdistykseen.

1980-luvun taitteessa Suomessa oli yli 1,5 miljoonaa televisiolupaa ja liki kuusikymmentä prosenttia kansasta katsoi televisiota päivittäin. Televisiosta oli tullut koko kansan viihdyttäjä ja tiedonvälittäjä.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

Elektroniikan Tukkukauppiaat r.y.:n toimintakertomukset 1974, 1976.

Suomen Radiotehtailijoiden ja Radiokauppiaiden Liitto ry:n toimintakertomus 1960.

Helsingin Sanomat 1974, 1979.

Ilmonen, Kari: Tekniikka, kaiken perusta. Yleisradion historia 1926–1996, 3. osa. Yleisradio 1996.

Joukkoviestintätilasto 1989. Tilastokeskus 1990.

Kallio, Marjaliisa: Väritelevisio kaappaa kohta vallan. Helsingin Sanomat 31.8.1969.

Kortti, Jukka: Näköradiosta digiboksiin. Gaudeamus 2007.

Kortti, Jukka: Näköradiosta mobiilitelevisioon. Tekniikan Waiheita 2/2007.

Peutere, Heikki: Elektroniikan Tukkukauppiaat r.y. 1925–1975.

Salmi, Hannu: Kun TV tuli taloon. Teoksessa Eilispäivän Suomi. Valitut Palat 2003.

Tekniikan Maailma 1956, 1958, 1968.

Tesvisio. Wikipedia-artikkeli. https://fi.wikipedia.org/wiki/Tesvisio

Tieto & trendit. Tilastokeskus. www.stat.fi

Vanha-Similä; Marja: Kone tuli kotiin – suomalaisten kotien koneellistuminen naisten arjen mullistajana. 1950–1970-luvuilla. Tekniikan Waiheita 3–4/2020.

Yle Teeman Elävä arkisto.

Markku Salovaaran haastattelu 17.8.2023.

Sumppia kuparipannusta

”Suomalaisinta kahvia lienee perinteellinen tinatussa kuparipannussa keitetty pannukahvi. Kunkin perheen kahvipannuun lähes katsotaan liittyvän jonkinlaisen hengen kuin Aladdinin taikalamppuun ikään. Samaa iänikuista rojua ’tinuutetaan’ yhä uudelleen, koska vain sillä saadaan ’oikean’ makuista kahvia”, kirjoitti kotitalousopettaja Anita Patala Tekniikan Maailman kahvinkeitintestissä vuonna 1968.

Alkuaan herrojen juomana pidetty kahvi kuului 1900-luvun alussa jo olennaisena osana tavallisen kansan arkeen. Kahvipavut paahdettiin ja jauhettiin yleensä kotona, ja kahvijuoma valmistettiin kuparipannussa. Samoista sumpeista keitettiin monesti useat kahvit. Kahvin suodattaminen yleistyi Suomessa 1930-luvulla, mutta ei vielä automaattisten suodatinkeittimien avulla, vaan pannussa keitetty kahvi kaadettiin suodatinpaperin läpi.

Kahvia säännösteltiin syksystä 1939 vuoteen 1954 asti, ja kahvilaivojen lopetettua kulkunsa suomalaisten piti tyytyä korvikkeisiin. ”Kahvia” keitettiin esimerkiksi paahdetusta viljasta tai voikukanjuuresta. Ensimmäisen kahvilaivan Herakleen saapuminen Suomeen jatkosodan jälkeen vuonna 1946 oli kansallisesti merkittävä tapaus.

Perkolaattori vai automaattinen kahvinkeitin?

1960-luvulle tultaessa yhä useammassa taloudessa oli perinteisen kahvipannun lisäksi perkolaattorikeitin. Perkolaattorissa kiehuva vesi nousi putkea pitkin rei’itettyyn säiliöön ja uutti siellä olevasta kahvijauheesta kahvijuoman, joka valui takaisin pannuun. Perkolaattorien suurimpana ongelmana pidettiin kahvin kiehumista, mikä vaikutti juoman makuun.

Automaattiset kahvinkeittimet tulivat Suomessa myyntiin 1960-luvun alussa. Saksalaisen Wigon valmistama, Radiotukku Oy:n maahantuoma Wigomat oli edelläkävijä. Markkinoilla oli myös Gustav Paulig Oy:n maahantuoman Melittan, Sähköliikkeiden Oy:n AEG:n sekä Novelecticin Krupsin ja Philipsin malleja. Kahvinkeittimet toimivat pitkälti perkolaattoreiden tavoin, mutta niissä virta katkesi keittovastuksesta automaattisesti vesisäiliön tyhjennyttyä. Kahvikannun piti lämpimänä erillinen lämpölevy.

Ensimmäisten automaattisten kahvinkeittimien suodattimet olivat keinokuituisia ja tasapohjaisia, ja pannukahviin tottunut kuluttaja saattoi keittää kahvinsa ilman erillistä suodatinta suoraan suodattimen ritiläpohjan läpi. 1970-luvun kuluessa valmistajat siirtyivät suppilosuodattimiin, joissa käytettiin jo paperisia suodatinpusseja.

Kahvinkeitinten voittokulku

Vaikka kahvinjuonnilla oli pitkät perinteet ja vankka jalansija, ei keittimien myynti lähtenyt vielä 1960-luvulla kunnolla vauhtiin. Ne olivat kalliita, ja vanhojen kahvinkeittotapojen korvaaminen uusilla otti oman aikansa.

Keitinmainoksissa käytettiin usein myös kuluttajille vierasta kieltä: puhuttiin kahvin uuttamislämpötiloista, parkkihapoista ja muista tieteelliseltä kuulostavista yksityiskohdista. Kahvinkeittimiä ei myöskään pidetty varsinaisina tarve-esineinä, vaan niiden katsottiin kertovan pikemminkin omistajansa mukavuudenhalusta ja soveltuvan ylellisyysesineinä erinomaisesti lahjatavaraksi.

Suodatinkahvia markkinoitiin pannukahvia terveellisempänä vaihtoehtona, sillä suodatin suodatti valmiista juomasta ylimääräiset kuona-aineet ja parkkihapot sekä kolesterolia kohottavat rasvayhdisteet. Lisäksi kahvinkeittimen hankintaa perusteltiin sillä, että se vapauttaisi emännän eri työvaiheita vaatineelta ja aikaa vieneeltä pannukahvin keittämiseltä. Kahvinkeittimen hoitaessa työn vapautuisi emäntä seurustelemaan perheen ja vieraiden kanssa.

Kahvinkeittimet lanseerattiin otolliseen maaperään, sillä suomalaiset olivat kahvinjuojina maailman kärjessä. 1970-luvun puolivälissä Suomessa kulutettiin vuodessa kahvia asukasta kohti 12 kiloa, mikä oli enemmän kuin missään muussa maassa. 1970-luvun kuluessa kahvinkeittimellä valmistetusta suodatinkahvista muodostui vallitseva kahvin valmistusmenetelmä.

Ei tippaakaan hukkaan

Valmistajien kehitystyön tuloksena keittimissä alkoi 1980-luvulle tultaessa olla jo merkkikohtaisia eroja. Pannujen lämpölevyjen kuumennusvastuksia ja suodatinsuppiloita pystyi säätämään. Lämpölevyn kuumuutta voitiin muokata keitettävän kahvimäärän mukaan, ja suodatinsuppiloiden säädöillä ehkäistä pisaroiden tippumista kuumalle levylle.

Markkinoille tuli pian myös kahvinkeittimiä, joissa kahvi valui suoraan termoskannun tyyppiseen kaatimeen, eikä kannussa seissyt kahvi päässyt kitkeröitymään lämpölevyllä. Keittimissä oli myös sisäänrakennettuja ajastimia, joilla kahvin sai valmistumaan haluttuna aikana.

Kahvinkeittimet ja nykyisin myös automaattiset erikoiskahveja valmistavat kahvikoneet ovat vakiinnuttaneet asemansa suomalaisten keittiöissä ja työpaikkojen taukotiloissa. Suomi lienee ainoa maa, jossa kahvitauot on määritelty työehtosopimuksissa.

Moderneilla kahvinkeittimillä ja niiden tarjoamilla kahvivaihtoehdoilla on ollut roolinsa myös suomalaisen kahvilakulttuurin elpymisessä. Käänne tapahtui 1990-luvulla, jolloin uudenlaiset, kermalla ja makusiirapilla maustetut kahvijuomat saavuttivat suosiota. Nykyään yhä useampi suomalainen tilaa kahvilassa tavallisen kahvin sijasta jonkin erikoiskahvin.

Tutkimuskirjallisuus

Patala, Anita: Automaattinen aamukahvi. Tekniikan Maailma 9/1968. s. 29.

Kahvi juurtui suomalaiseen kulttuuriin. Yle 21.2.2012. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/02/21/kahvi-juurtui-suomalaiseen-kulttuuriin

Tekniikan Maailma 1971, 1989.

Pannuttaako? Kahvin oikea karkeusaste saa parhaat aromit esiin, https://www.paulig.fi/kahvijutut/pannuttaako-kahvin-oikea-karkeusaste-saa-parhaat-aromit-esiin.

Salmi, Hannu: ”Suodatinkahvia hienoksi leikattuna”. Kahvinkeitin ja suomalaisten kotien modernisaatio 1950-luvulta 1970-luvulle. Tekniikan Waiheita 2/2020.

Suomen tilastollinen vuosikirja 1979. Tilastokeskus 1980.

Wikipedia-artikkeli Kahvi.

Kompakti kasetti

”Ensimmäiseksi kasetista tulee mieleeni, miltä ne kuulostivat. Se rahina ja se, kun nauhat kuluivat, kun kasetin parasta biisiä kelasi ja kuunteli. Kaikki ne äänet, joita kasettien kuulemiseen liittyi. Kelaaminen, stop, play, rec.”

Näin muisteli eräs keski-ikäinen kasettinauhojen kuuntelukokemustaan vuonna 2015 julkaistussa teoksessa Koko kansan kasetti.

Alankomaalainen elektroniikkavalmistaja Philips esitteli vuoden 1963 Berliinin elektroniikkamessuilla uutuudet: pienen, muovista puristetun umpinaisen ”compact cassetten” eli C-kasetin sekä kasettia käyttävän nauhurin. Kasetti ja nauhuri poikkesivat jo markkinoilla olleista kelanauhureista ja -magnetofoneista sekä pienemmän kokonsa että käytetyn nauhatyypin puolesta.

Kasettinauhureiden pienen koon takana oli uusi transistoritekniikka, joka oli syrjäyttänyt vanhojen putkivastaanottimien tekniikan 1960-luvun alussa. Transistorit ja valmiit virtapiirit madalsivat valmistuskustannuksia ja laskivat laitteiden hintoja.

C-kasetissa magneettinauha oli kiinnitetty molemmista päistään kasetin sisällä oleviin keloihin. Nauhaa saattoi kelata eteen- ja taaksepäin, ja nauhan päättyessä kasetti käännettiin. Kelanauhureissa nauhat olivat suurempia avokeloja, joissa nauhan pää piti itse kiinnittää tyhjän vetokelan navan ympärille. C-kasettinauhurilla pystyi tallentamaan ja toistamaan niin puhetta kuin musiikkiakin, mutta parhaiten kasettien äänenlaatu sopi puheen tallennukseen.

Suomessa kasettisoittimet tulivat myyntiin 1960-luvun puolivälissä, ja vuosikymmenen loppupuolella markkinoilla oli Philipsin lisäksi ainakin japanilaisten Hitachin ja Nivicon kasettinauhureita. Nauhurit olivat pienikokoisia ja paristokäyttöisiä, joten niitä oli helppo kuljettaa mukana: ”Minne vain menette – kultaiset sävelet soivat”, Nivicon ilmoituksessa luvattiin.

C-kasetti ei kuitenkaan ollut ainoa markkinoille tuotu, umpinaisessa kotelossa ollut ääninauhatyyppi. Neliraita- ja kasiraitakasetit olivat äänenlaadultaan lähempänä kelanauhoja, mutta ne olivat C-kasettia suurempia. Neliraitainen kasetti poistui markkinoilta jo ennen C-kasetin maailmanvalloitusta, mutta kasiraitakasetit olivat myynnissä Suomessa C-kasettien rinnalla 1970-luvun puoliväliin asti. Philipsin kehittämä formaatti sai kuitenkin lisenssin myötä myös muita valmistajia, mikä vahvisti C-kasettien suosiota.

Hifi vai lofi?

Kasettinauhureita ja C-kasetteja moitittiin niiden äänenlaadusta, eikä turhaan. Siinä missä 1960-luvulle tultaessa tavoitteena oli ollut high fidelity eli korkealaatuinen äänentoisto, edustivat kasetit päinvastaista low fidelityä. Kasetti toisti ääntä selvästi huonommin kuin vinyylilevy tai kelanauha: nauhalta kuului kohinaa ja suhinaa, ja äänenlaatu heikkeni vielä lisää magneettinauhan venyessä. Kasettinauhoilla oli myös ikävä tapa sotkeentua ja juuttua soittimien sisälle.

Äänenlaadusta tarkat ”hifistit” eivät olleet kasettisoittimien pääkohderyhmää, sillä he suosivat kotistereoissaan kelanauhureita. Radiokauppias-lehdessä kehotettiinkin 1960-luvun lopussa kauppiaita etsimään kasettisoittimien kohdeyleisö muualta, kuten koululaisista, sillä kasetille luettu läksy tai vieraan kielen harjoitus jäisi helpommin mieleen. Kaitafilmaajat puolestaan voisivat nauhoittaa kasetille filmiensä äänimaailman ja liikemiehet laatia niille raporttejaan. Kasettisoittimen kätevyyttä korostettiin eritoten puheen nauhoittamisessa ja kuuntelussa, ei niinkään musiikin.

Musiikkiala ja äänitetuotanto saivat kuitenkin kasettiteollisuuden kehityksestä uutta potkua. Kasettien äänenlaatua parannettiin 1970-luvun alussa Dolby-B-kohinanvaimennusjärjestelmällä sekä korkealaatuisemmilla kromioksidinauhoilla. Muutamassa vuodessa kaikki merkittävimmät valmistajat, kuten Sony, Philips sekä Technicsin ja Panasonicin tuotemerkkien takana ollut Matsushita olivat hankkineet Dolbyn lisenssin. Monet kasettisoitinvalmistajat tekivät omalla merkillään myös soittimiin sopivia C-kasetteja.

Finnhitsejä ja omia suosikkeja

C-kasettien helppokäyttöisyys vetosi kuluttajiin, sillä pieni nauhuri ja kasetti olivat kätevämpiä kuin suuri avokelanauhuri tai perinteinen levysoitin. Radiolähetyksen nauhoitus onnistui paria nappia painamalla, ja levysoittimeen laitteen sai yhdistettyä johdolla. Sisäänrakennetulla mikrofonilla saattoi nauhoittaa myös toisesta laitteesta tulevaa ääntä – vaikkapa television kaiuttimen edessä.

Kasettisoittimia myytiin 1970-luvulle tultaessa jo enemmän kuin kelanauhureita, ja vuosikymmenen lopussa kasetteja kuunneltiin 75 prosentissa suomalaistalouksista. Kasettisoittimia ja soittimen sisältäneitä kohtuukokoisia ja -hintaisia stereolaitteita myytiin radioliikkeissä ja tavaratalojen kodinelektroniikkaosastoilla, mutta niitä saattoi tilata myös postimyynnistä.

Kasettisoitinten suosio näkyi myös kotimaisen ääniteteollisuuden kehityksessä. Valmiiksi nauhoitettu kasetti oli ostajalleen yleensä edullisempi kuin vinyylilevy, ja ääniteteollisuus sai vinyylijulkaisuille uusia markkinoita, kun vanhoja levytyksiä siirrettiin kasettimuotoon sekä laadittiin uusia kokoelmajulkaisuja.

Samalla muuttuivat myös äänitemarkkinat. Kasettimyynti laajeni musiikkiliikkeistä ensin tavarataloihin sekä radio- ja kodinkoneliikkeisiin. Kasetteja sai pian myös huoltoasemilta, sillä kasettinauhurista tuli nopeasti autojen vakiovaruste. Lisäksi musiikkia oli saatavissa postimyynnin ja levykerhojen kautta. Kaseteista tuli helposti saatavia kulutustavaroita ja musiikinkuuntelusta osa arkea. Kasettimyynti siivittikin suomalaisen äänitemyynnin suureen kasvuun 1970-luvulla. 1980-lukujen äänimaailmaan kuuluivatkin eittämättä sekä itse äänitetyt kokoelmakasetit että Fazerin julkaisemat Finnhitsit.

Miljoonamarkkinat

Valmiiksi nauhoitettujen kasettien lisäksi myös nauhoittamattomat kasetit tekivät Suomessa kauppansa: vuosina 1976–1994 niitä myytiin lähes sata miljoonaa. Kotinauhoittaminen herätti huolta äänitetuottajissa, jotka pelkäsivät kopioinnin surkastuttavan Suomen suhteellisen pienet äänitemarkkinat. Ratkaisuksi ehdotettiin kasettimaksua, joka oli tyhjistä kaseteista minuuttimääräisesti peritty vero.

Elektroniikan Tukkukauppiaissa suhtauduttiin kielteisesti verosuunnitelmiin, koska yhdistykseen kuului sekä kasettinauhureita että kasettinauhoja maahantuoneita yrityksiä. ETK perusti vuonna 1982 kasettiverotyöryhmän, joka neuvotteli opetusministeriön, Teoston ja muiden tekijänoikeusjärjestöjen kanssa ääni- ja kuvatallenteille kaavaillusta tekijänoikeusmaksusta.

ETK:n kielteisestä kannasta huolimatta kasettimaksu tuli käyttöön vuonna 1984, mutta yhdistys pystyi vaikuttamaan maksun suuruuteen sekä antamaan apua nauhamaksujen perintäjärjestelyä suunniteltaessa. ETK pyrki myöhemminkin sinnikkäästi alentamaan jäsenistölleen haittaa aiheuttanutta ja ylisuurena pitämäänsä maksua. Hyvitysmaksuiksi myöhemmin kutsutusta käytännöstä luovuttiin vasta vuoden 2015 uuden tekijänoikeuslain myötä.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

ETK:n toimintakertomukset 1983 ja 1984.

Herenkö, Ari: Dolbyn tarina. Mies ja ääni. Tekniikan Maailma 10/1989.

Jee Jee – nauhuri on Pop. Tekniikan Maailma 4/1970.

Kilpiö, Kaarina & Kurkela, Vesa & Uimonen, Heikki: Koko kansan kasetti. C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa. SKS: Helsinki 2015.

Kilpiö, Kaarina & Uimonen, Heikki: Kulkee mukana eikä maksa paljon – kuinka C-kasetti muutti äänimaisemaa. Historiallinen Aikakauskirja 3/2010.

Räkäisyys ja huono äänenlaatu saa kuulua – C-kaseteilla on yhä uskollinen kuluttajakuntansa: https://yle.fi/a/3-8538232 21.12.205

Salminen, Kari: C-kasetti muutti musiikkia – ja maailmaa. Tekniikan Maailma 2021.

Stereo 8 -kasettisoittimet. TM-koe. Tekniikan Maailma 15/1969.

Tekniikan Maailma 8/1965, 8/1969, 11/1969.

TM testaa monta matkaradiota. Tekniikan Maailma 10/1964.

Jarmo Nevarin haastattelu 9.8.2023.

Sattumalla oli sijansa

”Viime vuosien suurin menestysartikkeli on kaikkialla Länsi-Euroopassa ollut ’keittiöiden video’, mikroaaltouuni. Suomessa niitä myytiin viime vuonna 52 000 kappaletta eli selvästi enemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa suhteessa kotitalouksien määrään”, uutisoi Helsingin Sanomat toukokuussa 1986.

Suomalaiset keittiöt 1980-luvun jälkipuoliskolla vallannut mikroaaltouuni keksittiin sattumalta, kun Yhdysvalloissa kehitettiin toisen maailmansodan aikana tutkia merivoimien tarpeisiin. Vuonna 1945 kävi ilmi, että tutkien mikroaalloilla pystyttiin kuumentamaan ruokaa. Mikroaaltokypsennyksessä nämä sähkömagneettiset aallot muuttuvat lämpöenergiaksi, joka kypsentää modernissa mikroaaltouunissa olevan ruoan. Ensimmäinen mikroaaltouuni valmistettiin vuonna 1947, ja seitsemän vuotta myöhemmin ensimmäinen kaupallinen malli tuli Yhdysvalloissa markkinoille.

Mikroaaltouunin matka keksinnöstä suomalaiskotien vakiovarusteeksi oli kuitenkin pitkä. Vaikka mikroaaltouunit rantautuivat Suomeen jo vuonna 1967, kesti niiden yleistyminen lähes 20 vuotta. Myynnissä olevat ”mikrot” olivat vielä 1970-luvulla kolhon kookkaita ja kömpelön näköisiä, minkä lisäksi ne kuumensivat ruoan epätasaisesti. Koska pakasteita oli helppo sulattaa mikroaaltouunien avulla, suunnattiin niiden markkinointi alkuun pakastimen käyttäjille. Mikroaaltouunien kauppa kävi kuitenkin kehnosti, koska 1970-luvulla vain harvassa kodissa oli pakastin.

Vielä 1980-luvun alussa mikroaaltouuni oli kotikäytössä harvinaisuus. Kun kansa lopulta alkoi lämmetä laitteelle, tahti oli huima: 1990-luvun alussa jo enemmistö kotitalouksista omisti mikron. Mikään muu kodinkone ei ole yleistynyt maassamme yhtä nopeasti. Vuonna 2006 noin 90 prosentilla kotitalouksista oli mikroaaltouuni käytössään.

Hinnan halpeneminen auttoi mikroaaltouunin arkipäiväistymistä. Vuonna 1995 kotikäyttöön tarkoitetun mikroaaltouunin hinnat vaihtelivat Tekniikan Maailman vertailussa 1 440 markasta 1 795 markkaan eli nykyrahassa noin 400–500 euron välillä. Uuneja toivat maahan monet ETK:n jäsenyritykset.

Säteily huolettaa

Uuden kodinkoneen yleistymistä hankaloitti sen oudolta tuntunut toimintaperiaate. Mikroaaltosäteilyyn perustunut ruoan kuumentuminen herätti epäilyksiä siitä, oliko mikrossa lämmitetty ruoka terveellistä. Vielä enemmän pelättiin säteilyn oletettua vaikutusta itse ruoanlaittajaan, kuten Tekniikan Maailma 1980-luvun alussa maalaili:

”Sanalla säteily on paha kaiku. Mieleen tulevat ydinaseet ja ydinvoimalat kaikkine kauheuksineen. Siksipä ei ihmetytä, että väki tuntee tiettyä epäluuloa keittiökonetta kohtaan, jonka kerrotaan säteilyttävän jokapäiväistä leipää ynnä muuta särvintä. Pelätään että kauheat tekniikan miehet yhdessä tunnottomien liikemiesten kanssa ovat kauppaamassa kapineita, joista pahaa aavistamaton kansalainen saa syövän, sikiövaurioita suurin piirtein Hiroshiman ja Nagasakin tyyliin.”

Viranomaiset joutuivat vakuuttelemaan huolestuneille suomalaisille, että mikroaaltouuni on turvallinen tapa laittaa ruokaa. Uunit rakennettiin siten, etteivät ne toimineet luukun ollessa avoinna, ja vuotosäteily rajattiin tasolle, joka ei vahingoita ihmistä. Valistustyötä uuden kodinkoneen puolesta tekivät myös Martat, jotka järjestivät 1980-luvulla mikroaaltouunin käyttökursseja. ETK pyrki puolestaan jäsenyritystensä kautta jakamaan valistusta muun muassa uuneihin sopivien astioiden käytöstä.

Myös vanhat asenteet hidastivat mikroaaltouunin voittokulkua. Varsinkin vanhemman polven mielestä einesten tai edellispäivän tähteiden lämmittäminen mikrossa ei ollut kunnon ruoanlaittoa, ja monelle perheenemännälle ruoan valmistaminen itse raaka-aineista lähtien oli kunnia-asia.

Helppoa ruokaa nopeasti

Kun mikroaaltouunia kohtaan tunnetut ennakkoluulot oli voitettu, voitiin keskittyä nauttimaan uuden kodinkoneen eduista. Mikroaaltouunissa oli mahdollista tehdä kevyempiä ruokia, koska ruokaan ei tarvinnut lisätä yhtä paljon rasvaa kuin pannulla paistettaessa, jos kohta mikrossa tehty ruoka ei yleensä näyttänyt yhtä houkuttelevalta kuin uunissa tai pannussa valmistettu. Mikrot toivat arkeen joustavuutta, ja esimerkiksi koulusta palaavien lasten oli turvallista lämmittää niissä etukäteen valmistettua ruokaa.

Uuden kodinkoneen ympärille alkoi pian syntyä omanlaistaan ruokakulttuuria. Helsingin Sanomien Ruokatorstai-palstalla ryhdyttiin 1980-luvun loppupuolella julkaisemaan mikroaaltouunille sopivia ruokaohjeita. Kauppoihin ilmestyi uuneihin sopivia valmisruokia, ja laitteelle varattiin tilaa uusia keittiöitä suunniteltaessa. Aikakauden mikroruokakeittokirjoissa ilmestyi myös ohjeita kinkun paistamiseen mikrossa: kolmen kilon kinkku valmistui mikrossa alle kolmessa tunnissa haudutustehoa, kypsennystehoa ja täyttä tehoa vuorotellen hyödyntäen.

Mikroruoanlaittoa helpottivat entisestään 1980-luvun puolivälistä alkaen yleistyneet yhdistelmäuunit, jotka tavallisista mikroista poiketen myös grillasivat tai ruskistivat ruoan kiertoilmatoiminnon avulla. 1990-luvun alussa patentoitiin mikroaaltouunien kaksoissyöttö- ja kolmoissyöttöjärjestelmän, joiden ansiosta ruoka lämpeni entistä tasaisemmin. Uudella vuosituhannella uunista kehittyi yhä monipuolisempi keittiölaite. Kodin Kuvalehdessä kuvailtiin vuonna 2011 mikroaaltouunin monikäyttöisyyttä: ”Nykymikrolla voi paistaa lihaa, höyryttää kasviksia, rapeuttaa pizzapohjan ja leipoa.”

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

ETK:n toimintakertomus 1990.

Helsingin Sanomat 25.5.1986.

Kylli, Ritva: Suomen ruokahistoria suolalihasta sushiin. Gaudeamus 2021.

Artikkeli Mikrot tulevat Marttaliiton sivustolla osoitteessa https://www.martat.fi/organisaatio/historia/vuosikymmenet/1980-luku/mikrot-tulevat/.

Tekniikan Maailma 3/1980, 16B/1980, 16B/1985, 7 extra/1995.

Sillanpää, Anna: Miten mikrosta tuli kotien vakiovaruste? Kodin Kuvalehden 3.11.2011 päivätty artikkeli osoitteessa https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/miten_mikrosta_tuli_vakiovaruste.

Wikipedia-artikkeli Mikroaaltouuni.

Pioneeriajan ongelmia

”Ensin oli radio, sitten mustavalkoinen televisio, sitten väritelevisio, ja nyt uusimpana lenkkinä kodin viihde-elektroniikan ketjussa videonauhuri. Suomessa myytiin toissa vuonna [1982] 48 000 videonauhuria, viime vuoden ennakkoarvioiden mukaan 75 000 ja tänä vuonna 90 000. Jos joka vuoden päivänä keskimäärin lähes 250 suomalaista ostaa videonauhurin, on syytä sanoa, että video on tullut jäädäkseen.”

Kun Tekniikan Maailma -lehdessä kuvattiin vuonna 1984 videonauhurin voittokulkua suomalaiskoteihin, kytkettiin kehitys television yleistymiseen. Videokasetilla toimivat värikuvanauhurit tuli liittää televisioon, jotta kasetin sisältämää ohjelmaa voitiin katsoa. Tämä ei nousevan elintason Suomessa ollut ongelma, sillä televisio oli jo lähes joka kodissa.

Videonauhurin matka suomalaisten arkiseksi kulutuselektroniikaksi oli ollut pitkä. Ensimmäiset videonauhurit rakennettiin jo televisiotoiminnan alkuaikoina, ja 1950-luvun jälkipuoliskolla kuvanauhurista tuli käyttökelpoinen laite. Yhdysvaltalainen ääninauhurivalmistaja Ampex esitteli vuonna 1956 nauhurin, jossa pyörivät magneettipäät tallensivat ja toistivat suurtaajuisen, taajuusmoduloidun signaalin. Tämä on nykyäänkin videonauhurien toimintaperiaate.

1960-luvun lopun ensimmäisten kotivideonauhureiden kuvanlaatu oli heikohko ja nauhoitusaika perin lyhyt. Videonauhurien yleistymistä hidasti pitkään myös korkea hinta ja yhteensopimattomien nauhoitusjärjestelmien kilpailu. Vielä 1970-luvun lopulla nauhuri maksoi noin 5 000 markkaa eli lähes 3 300 nykyeuroa. Formaattisodan voitti 1980-luvun alussa japanilaisen JVC:n VHS-järjestelmä (Video Home System), jonka pääkilpailija oli Sonyn Betamax. Kisan ratkaisi VHS-nauhurien halvempi hinta sekä VHS-kasettien alkuun pitempi, 120 minuutin tallennusaika. Vuonna 1983 markkinoille tulivat kaksinopeusnauhurit, joilla voitiin tallentaa esimerkiksi kolmituntiselle kasetille kuusi tuntia ohjelmaa.

Kun pioneerivaiheen ongelmista oli päästy, videonauhuri yleistyi nopeasti. Vielä vuoden 1979 lopussa videonauhureita oli Suomessa vain noin 3 700, mutta vuonna 1990 nauhuri oli jo 54 prosentilla kotitalouksista. ETK:n jäsenyrityksillä oli 1980-luvulla vahva asema videonauhureiden maahantuojina.

Videonauhurit suomalaisarjessa

Videonauhuri tarjosi uusia mahdollisuuksia viettää lisääntyvää vapaa-aikaa. Sillä saattoi katsella nauhoitettuja videokasetteja sekä nauhoittaa televisiosta ohjelmia. Ajastimen avulla pystyi tallentamaan suosikkisarjoja ja -elokuvia olematta itse paikalla. Jos talouteen hankittiin videokamera, voitiin sukujuhlat tai perheen pienimpien ensi askeleet taltioida perhearkistoon. Videoviihde löysi nopeasti tiensä myös lastenhuoneisiin, sillä sen avulla vanhemmat ostivat itselleen aikaa muihin askareisiin.

Videotekniikan voittokulku synnytti mittavan jakeluverkoston. Syksyllä 1984 Suomen markkinoilla oli jo 2 700 videoelokuvaa, ja niiden maahantuojia ja levittäjiä oli kolmisenkymmentä. Videovuokraamoja oli noin 1 500. Suuremmissa kaupungeissa vuokraamo sijaitsi lähellä kuluttajaa, ja pienissä taajamissa kasetteja sai R-kioskeista. Tunnettuja vuokraamoketjuja olivat Makuuni, Filmtown ja Kotikatsomo. Videonauhat olivat 1990-luvulla lähes jokaisen saatavissa, sillä niitä saattoi tuolloin jo lainata myös yleisistä kirjastoista.

Koska vuokraaminen oli edullista, vain harva osti alkuun omakseen videoelokuvia ja -ohjelmia: 1980-luvulla kasetin vuorokausivuokra oli 20–40 markkaa, kun ostohinta saattoi olla jopa 300–500 markkaa. Ostohinnan halpeneminen, vuokrakäytöstä poistettujen kasettien myynti ja vuokravideoiden palauttamisen vaivalloisuus lisäsivät 1990-luvulla myyntivideoiden osuutta markkinoista.

Vaikka videonauhurit toivatkin laajemman ohjelmatarjonnan lähes kaikkien ulottuville, ei uuden katseluteknologian yleistyminen ollut ongelmatonta. Katsomiskokemusta rajoitti usein filmimateriaalin ja videokasetin erilainen kuvakoko ja nauhan heikompi äänentoisto, minkä vuoksi kuvan- ja äänenlaatu oli elokuvateattereissa parempi. Elokuvateatterit pyrkivätkin houkuttelemaan väkeä kotikatsomoista panostamalla digitaaliseen kuvan- ja äänentoistoon. Vuokravideokasetit myös kuluivat kiivaassa käytössä. Parempaa kuvanlaatua tarjosivat 1980-luvun lopulla Suomeen rantautuneet Super VHS -nauhurit videokasetteineen.

DVD syrjäyttää videot

Videonauhurien myynti saavutti Suomessa lakipisteensä vuonna 2000. Laite oli yleisimmillään vuonna 2004, jolloin sellainen oli kolmella neljäsosalla kotitalouksista. Tuohon aikaan videonauhurien kysyntä oli jo romahdusmaisesti laskenut.

Kulutuselektroniikan ripeä kehitys sai aikaan tämän nopean käänteen. Äänen tallennukseen sopiva digitaalinen CD-levy (Compact Disc) tuli markkinoille vuosina 1982–1983, ja niitä toistavat CD-soittimet yleistyivät Suomessa 1990-luvulla. Liikkuvaa kuvaa tallentavan DVD-levyn tekniset haasteet saatiin ratkottua 1990-luvun puoliväliin mennessä. Uutta formaattisotaa pelänneet valmistajat sopivat vuonna 1996 uudesta optisesta massamuististandardista, ja ensimmäiset DVD-soittimet tulivat markkinoille.

DVD-tekniikan kuvantoisto oli merkittävästi laadukkaampaa kuin analogisen videonauhan, mutta DVD-soittimen lupaavasti alkanut esiinmarssi hidastui kuitenkin pian. Elokuva-alan vaatimuksesta maailma jaettiin kuuteen markkina-alueeseen, joista jokainen sai oman aluekoodin sekä sen mukaiset DVD-levyt ja -soittimet. Aluekoodin tarkoitus oli ajoittaa DVD-elokuvien jakelu mahdollisimman tuottavasti. Elokuvateollisuuden vaatimuksesta DVD-soittimiin tuli myös monimutkainen kopioinninestojärjestelmä. Kesti lisäksi aikansa, ennen kuin laitevalmistajat pääsivät sovintoon monikanavaäänijärjestelmästä.

Kun alan kiistakysymykset oli ratkaistu, lähti DVD-soittimien kauppa toden teolla liikkeelle. Monen kuluttajan ostopäätökseen vaikutti 2000-luvun alkuvuosina avautunut mahdollisuus tallentaa TV-ohjelmia ja elokuvia DVD-levyille, jotka voitiin myös käyttää uudelleen. Tallentavat DVD-soittimet syrjäyttivät seuraavina vuosina videonauhurit, joiden alamäkeä nopeutti vuodesta 2007 alkaen tallentava digisovitin. Televisiosarjojen ja elokuvien lisääntynyt myynti DVD- ja Blu-ray-levyinä toisaalta vähensi tallennustarpeita, ja 2010-luvulla nopeiden internet-yhteyksien yleistyminen synnytti suoratoistopalveluiden markkinat.

Videonauhurille kehitys merkitsi kuolinkellojen soimista. Suurista valmistajista JVC lopetti videonauhurien valmistuksen vuoteen 2010 mennessä, ja viimeiset videonauhurit valmisti heinäkuussa 2016 japanilainen Funai Electric.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

Backman, Leo: Kaksi nopeutta, tuplasti ohjelmaa. Tekniikan Maailma 13/1983.

Backman, Leo & Nykänen, Juha & Slip, Harri: DVD on täällä. Tekniikan Maailma 10/1998.

Kuvalevy askeleen lähempänä. Tekniikan Maailma 2/1996.

Laakso, Mikko: Kansanvalistajasta kansalaisten olohuoneeksi: Helsingin kaupunginkirjasto 1940–2005, Helsinki 2010.

Määttänen, Ami: Tusina tieteisfilmejä. Tekniikan Maailma, audio-video-lisäsivut 3/1984.

Pipatti, Eskoensio: Kotivideot. Tekniikan Maailma 9/1979.

Rekiaro, Ilkka: Ja voittaja on… video. Tekniikan Maailma, audio-video-lisäsivut 3/1984.

Suomen VHS-museon kotisivut osoitteessa http://www.vhsmuseo.fi/.

Wikipedia-artikkeleita: CD-levy, CD-soitin, DVD-soitin, Videonauhuri ja Videovuokraamo.

Wikisanakirjan hakusanat DVD-levy ja DVD-soitin.

Historiallinen puhelu

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1991 Helsingin Esplanadin puistosta soitettiin matkapuhelinhistoriaan jäänyt puhelu. Pääministeri Harri Holkeri avasi GSM-autopuhelimella maailman ensimmäisen digitaalisen puhelinverkon.

Holkerin puhelu Tampereen apulaiskaupunginjohtajalle oli virallisesti ensimmäinen, mutta verkkoa oli käytännössä testattu puheluilla jo aikaisemmin keväällä sekä vielä tuon saman päivän aamuna. Vaikka Holkerin puhelu jäi historiaan, GSM-verkossa ei ollut vuoden 1991 aikana ruuhkaa – kaupoista ei vielä löytynyt verkossa toimivaa kannettavaa puhelinta. Ensimmäinen GSM-malli, Nokian 1011, tuli myyntiin vasta vuoden 1992 marraskuussa.

Autoradiopuhelin

1990-luvun kännykkäboomin taustalla oli pitkäaikainen langattoman viestinnän kehitys. Huhtikuussa 1971 käynnistynyt autoradiopuhelinverkko ARP teki mahdolliseksi langattoman puhelinviestinnän Manner-Suomessa. Käytössä oli myös ULA-radioverkko, jonka asemien kuuluvuusalueet olivat pieniä.

ARP-järjestelmästä tuli nopeasti suosittu, vaikka sen käyttö vaati vaivannäköä. Puhelut kulkivat keskuksen kautta, ja puhelun yhdistämistä varten soittajan tuli tietää, minkä tukiaseman alueelta soitti ja minkä tukiaseman alueella vastaanottaja oli. Jos ARP-puhelinta käytti liikkuessaan, puhelut eivät siirtyneet tukiasemien välillä, vaan ne katkesivat, kun tukiaseman kantomatka loppui.

Autoradiopuhelinten valmistus loi vahvan pohjan kotimaiselle matkapuhelinteollisuudelle. Salolainen Salora Oy esitteli vuonna 1974 ensimmäisen kotimaisen kannettavan ARP-puhelimen SRP-24:n ja herätti niin ikään ARP-puhelimia valmistaneen Oy Nokia Ab:n huomion. Salora ja Nokia ryhtyivät yhteistyöhön, ja yhteisyritys Mobira Oy (myöh. Nokia-Mobira) perustettiin vuonna 1979.

NMT yhdistää Pohjoismaat

Suomi ja muut Pohjoismaat kehittivät 1980-luvun taitteessa oman NMT-verkkonsa (Nordisk Mobil Telefon) ja Mobira siinä toimivan Mobira Senator-mallin. Analoginen NMT-verkko syrjäytti pian ARP-verkon, sillä se toimi yhtenäisesti kaikissa Pohjoismaissa, eikä soittajan tarvinnut tietää tukiasemien sijainteja ja käyttää välityskeskusta. Mobiran Senatoroli markkinajohtaja Suomessa vuonna 1983; seuraavaksi suosituimpia olivat ruotsalaisen Ericssonin, tanskalaisen AP-Autofonin ja saksalaisen Siemensin puhelimet.

NMT-puhelimet olivat kalliita, eikä niillä soittaminenkaan ollut edullista puuhaa. Korkeista kustannuksista huolimatta NMT-puhelimia ostivat erityisesti pienyrittäjät, sillä heidän työnsä vaati sekä liikkumista että tavoitettavissa oloa. Puhelin asennettiin useimmiten auton takakonttiin ja vain luuriosa sijoitettiin sisälle auton etuosaan. Kymmenkiloisen laitteen saattoi ottaa myös mukaansa erillisessä kantolaukussa.

NMT-puhelimet yleistyivät 1980-luvulla siinä määrin, että käytössä ollut NMT450-verkko ruuhkautui ja sen tilalle rakennettiin uusi NMT900-verkko. Verkko kattoi ensin eteläisen Suomen suurimmat kaupungit ja valtaväylät. NMT900-puhelimista tunnetuin malli lienee Mobira Cityman, joka sai erityistä huomiota Neuvostoliiton valtionpäämiehen Mihail Gorbatšovin käyttäessä sitä vierailullaan Suomessa 1989.

1990-luvun alussa Suomen ylivoimaisesti suosituin matkapuhelinmerkki oli Nokia yli 40 prosentin markkinaosuudellaan, seuraavina tulivat Ericsson ja Philips. Muita valmistajia olivat Yhdysvaltain silloinen markkinajohtaja Motorola, japanilainen Matsushita, saksalainen Siemens ja kotimainen Benefon.

GSM – eurooppalainen verkko

1990-luvun taitteessa Euroopassa toimi lukuisia matkapuhelinverkkoja, eivätkä matkapuhelimet pääsääntöisesti toimineet muiden maiden verkoissa. Ongelma ratkaistiin yleiseurooppalaisella digitaalisella GSM-verkolla (alk. Groupe Spécial Mobilee, nyk. Global System for Mobile Communications), joka salli soittamisen kaikkien järjestelmään liittyneiden operaattoreiden verkoissa maasta riippumatta.

GSM-verkossa oli myös muita etuja. GSM-puhelimissa tunnistetiedot olivat SIM-kortissa, joka ohjasi puheluista karttuneet laskut oikealle henkilölle. SIM-kortti vaati vahvan salasanalla tunnistautumisen, mikä esti väärinkäytöksiä. GSM-verkon puhelut olivat lisäksi salattuja ja näin tietoturvallisempia kuin NMT-verkossa soitetut.

GSM-verkon ja -puhelimien myötä myös tekstiviestien lähettäminen tuli mahdolliseksi. Vuonna 1994 lanseerattu Nokian malli 2110 oli ensimmäinen puhelin, jolla voitiin lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Vuonna 1999 suomalaiset lähettivät jo 705 miljoonaa tekstiviestiä, ja 2000-luvun alussa määrä oli noussut yli miljardiin viestiin. Tekstiviestit loivat 1990-luvun lopussa myös tekstiviestipohjaisten sisältöpalveluiden markkinat: tekstiviesteillä tilattiin muun muassa soittoääniä, säätietoja ja uutisia. GSM-tekniikka mahdollisti lisäksi matkapuhelinten käytön datansiirrossa, kunhan puhelimen liitti kannettavaan tietokoneeseen erillisen sovitinkortin avulla.

Nokian ihme, joka muutti Suomen

1990-luvun kuluessa suomalaisista tuli kännykkäkansaa. 300 000 matkapuhelimen raja ylittyi vuonna 1992, ja vain ruotsalaisilla oli enemmän kännyköitä asukaslukuun suhteutettuna. Matkapuhelinmyynti kiihtyi vuosikymmenen puolivälissä, kun GSM-puhelimet olivat lyöneet itsensä läpi. GSM-liittymien määrä kasvoi vuosina 1993–1994 reilusta 19 100:sta yli 110 150:een eli huimat 476 prosenttia. GSM-puhelinmyynti toi mukanaan myös raa’an kilpailun markkinaosuuksista sekä operaattoreiden että matkapuhelinmyyjien välillä.

Nokia oli suomalaisen elektroniikkateollisuuden veturi ja matkapuhelinteollisuuden edelläkävijä, jonka johdolla Suomesta tuli alan kärkimaa. Matkapuhelinvalmistuksen ja puhelinmyynnin kasvu näkyi myös kotimaan työllisyystilastoissa: telelaiteteollisuudessa (laitevalmistus sekä tukku- ja vähittäiskauppa) työskenteli vuosituhannen vaihteessa jo yli 35 000 henkilöä, eli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin 1990-luvun puolivälissä.

Matkapuhelinten yleistyminen muutti suomalaiskotien viestinnän. Lankapuhelinten määrä oli suurimmillaan 1990-luvun alussa, jolloin 94 prosentilla kodeista oli vähintään yksi lankapuhelin. Ne vähenivät sitä mukaa, kun GSM-verkkoa rakennettiin, ja vuonna 1999 matkapuhelimia oli jo enemmän taloutta kohti kuin lankapuhelimia.  Nykyään kokonaan puhelimettomia talouksia ei enää juuri ole – liki kaikilla on käytössään kännykkä. GSM-puheluiden määrä ylitti lankaverkosta soitettujen vuosituhannen vaihteessa, ja kiinteän verkon puhelinliikenne alkoi huomattavasti vähentyä. Noihin aikoihin myös puhelinvastaajat ja hakulaitteet kävivät kännykän ansiosta vähitellen tarpeettomiksi.

Matkaviestintoimittajat järjestäytyvät ETK:hon

Suuret matkapuhelintoimittajat alkoivat järjestäytyä Elektroniikan Tukkukauppiaiden matkaviestinryhmään vuodesta 1988 alkaen.

Vuonna 1995 matkapuhelintoimittajien yhteisjärjestö Matkaviestintoimittajat ry liittyi kokonaisuudessaan ETK:n itsenäiseksi jaostoksi. Jaosto toimi yhteistyössä liikenneministeriön kanssa yrittäen estää markkinoiden ylikuumenemiseen liittyneitä haittoja. Matkaviestintoimittajat kehittivät ETK:ssa myös alan tilastointia, ja tilastotietoa vaihdettiin pohjoismaisten yhteistyökumppaneiden kanssa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

ETK:n toimintakertomukset vuosilta 1988, 1992 ja 1995.

Televiestintätilasto 2002:

Taulukko 3.8. Matkapuhelinliittymät, muutos edellisestä vuodesta.

Taulukko 4.4. Tekstiviestit.

Taulukko 6.4. Teleoperoinnin ja telelaiteteollisuuden työntekijät vuosina 1995–2001.

Häikiö, Martti: Globalisaatio. Telekommunikaation maailmanvalloitus 1992–2000. Nokia Oyj:n historia 3. Edita: Helsinki 2001.

Kettunen, Niko & Paukku, Timo: Kännykkä. Lyhyt historia. SKS: Helsinki 2014.

Kiinteän verkon puheluiden määrä laskee, kun puhelut siirtyvät matkaviestinverkkoon. Televiestintä Suomessa 2003. Tilastokeskus 2004.

Kuusela, Vesa: Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa. Tilastokeskus 2007.

Tekstiviestintä aikuistuu. Tekstiviestimarkkinat 2000–2003. Liikenne- ja viestintäministeriö 2002.

Tekniikan Maailma 16/1971.

Ylönen, Raimo & Herttua, Ilkka: Kumpi tarjoaa enemmän? Tekniikan Maailma 19/1994.

Ensimmäinen GSM-puhelu soitettiin 30 vuotta sitten, osoitteessa https://yle.fi/a/3-12004901.

Leevi Hakolan haastattelu 14.8.2023.

Pelikulttuuri syntyy

Leikin on sanottu olevan keskeinen osa kulttuurin syntyä, ja monien keksintöjen ensimmäinen kehitysvaihe on ollut leikkikalunomaisuus. Myös tietokone tuli 1970-luvulta lähtien koteihin pelien ja leikin kautta, sillä videopelien pelaamiseen tarkoitettu pelikonsoli on sekin itse asiassa tietokone, joka on suunniteltu pelkkään viihdekäyttöön.

Uusille teknisille innovaatioille on usein ollut ominaista myös oma fanikulttuuri. Radio synnytti 1920-luvulla intohimoisen käyttäjäkulttuurin, ja samoin kävi myös puoli vuosisataa myöhemmin, kun ensimmäiset kotitietokoneet Altair ja Commodore alkoivat yleistyä. Varsin pian pelaamisesta tuli tärkein kotitietokoneen käyttötarkoitus.

Työpaikkojen vähittäinen tietoteknistyminen oli Suomessa luonut pohjaa tietokoneharrastukselle 1970-luvun alkuvuosista lähtien. Mikroprosessorin käyttöönotto tietokoneteollisuudessa mahdollisti samoihin aikoihin laskentateholtaan parempien, kotikäyttöön soveltuvien mikrotietokoneiden rakentamisen. Sarjavalmistetut mikrotietokoneet syrjäyttivät rakennussarjoina myytävät tai laiterakentelua vaatineet kotitietokoneet 1980-luvun alkuvuosina.

Kasvava kotitietokoneharrastus synnytti ympärilleen sitä tukevat markkinat. Suomen ensimmäinen mikrotietokonekauppa avattiin Helsingissä vuonna 1978. Yleisradio lähetti vuonna 1982 Kansanmikrokerho-ohjelmaa. Ohjelmassa käytetty mikrotietokone kuului Sinclair-yhtiön ZX-sarjaan, jonka laitteet olivat 1980-luvun alussa varsin suosittuja: ZX Spectrum myi maailmanlaajuisesti yli 5 miljoonaa kappaletta. Pelikulttuurin laajenemista edesauttoivat myös harrastajien keskinäiset tapaamiset sekä harrastelehdet, joista suomalaiset Mikrobitti ja Printti alkoivat ilmestyä vuonna 1984. Harrastuksen leviämisellä oli omat seurannaisvaikutuksensa: monen nuoren englannin kielen taito koheni merkittävästi ohjelmointia opeteltaessa ja pelejä pelattaessa.

Varhaiset konsolit ja kotimikrot

Kotimikrotietokoneiden läpimurto oli 1980-luvun alussa osa kulutuselektroniikan markkinoiden kasvua. Elintason nousu ja laitteiden hintojen lasku olivat luoneet edellytyksiä kotimikrojen yleistymiselle, ja pelaamiseen soveltuvien mikrojen ohella varhaiset pelikonsolit alkoivat saada Suomessa jalansijaa.

Ensimmäiset pelikonsolit, kuten Magnavox Odyssey ja Atari 5200, ilmaantuivat Suomen markkinoille jo 1970-luvun puolimaissa, ennen kotimikrojen yleistymistä. Näissä laitteissa ei ollut vielä käytössä mikroprosessoreita. Laitteet sisälsivät vain muutamia pelejä, ja niiden mustavalkoinen grafiikka oli vaatimatonta. Moni varttunut muistaa Atarin pöytätennistä jäljitelleen Pong-pelin, jossa nelikulmaista pistettä, ”palloa”, lyötiin mustavalkoisella, suorakaiteen muotoisella mailalla.

Varhaiset pelikonsolit saivat kovan kilpailijan, kun pelaamiseen soveltuvat mikrotietokoneet Apple II, Commodore PET ja TRS-80 julkaistiin vuonna 1977. Suomeen nämä uutuudet saapuivat noin vuoden viiveellä. Lopullisesti pankin räjäytti vuonna 1982 julkaistu, PCI-Datan maahantuoma kotitietokone Commodore 64. Se myi maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa kappaletta ja on kaikkien aikojen myydyin yksittäinen tietokonemalli. Commodore 64:n johtava markkina-asema perustui juuri laajaan pelivalikoimaan.

Konsolisodat alkavat

Konsoli- ja tietokonepelien markkinoilla tapahtui Suomessa 1990-luvun alussa merkittävä uusjako, kun markkinoita pitkään hallinneen Atarin rinnalle ja ohi nousivat uudet toimijat Nintendo ja Sega. Suursuosion saavutti Nintendo Entertainment System (NES)-konsoli, joka synnytti käsitteen ”Nintendon pelaaminen”. Sen seuraajat Super Nintendo ja Game Boy olivat myös haluttuja pelikonsoleita laajan pelivalikoimansa ja hintansa vuoksi. Kilpailijoiden tuotteista menestyneimpiä olivat Atarin Lynx sekä Segan Mega Drive ja Game Gear. Segan ja Nintendon kiivas kilpailu markkinaosuuksista sai nimekseen konsolisota. Näitä sotia nähtiin myöhemminkin saman sukupolven pelikonsolien kamppaillessa kuluttajien suosiosta.

Kasvava kiinnostus konsolipelaamiseen toi 1990-luvun puolivälissä mukaan kisaan elektroniikka-alan jättiläinen Sonyn, joka julkaisi oman pelikonsolinsa PlayStationin (PS). Rohkea ja innovatiivinen markkinointi nosti ”pleikkarin” pian aikansa vahvimmaksi pelibrändiksi myös Suomessa. Menestyksen avaimia olivat pelikasettia enemmän tallennustilaa tarjonnut CD-levyformaatti sekä laaja, suomeksi käännetty pelivalikoima: Formula-pelissä ”selostajana” oli formulakisoja televisiossakin selostanut Matti Kyllönen.

PlayStation laajensi merkittävästi konsolipelaamisen yleisöä. Gran Turismon ja Formulan kaltaisista peleistä tuli brändejä, joista monet ovat edelleen hengissä. Sonylle merkittävä kilpailuetu oli myös vahva kumppanuus pelien kehittäjien kanssa.

Pelikonsolien kuudes, vuosituhannen vaihteessa lanseerattu sukupolvi laajensi pelikonsolien käyttömahdollisuuksia elokuvien katseluun ja Internet-käyttöön. Vuonna 2000 markkinoille tullut PS 2 oli aikansa halvin DVD-soitin, jolla saattoi kuunnella musiikkia ja katsoa elokuvia. Kuudennen sukupolven pelikonsoleihin kuului myös ensimmäinen kiintolevyn sisältävä konsoli, Microsoftin Xbox, jossa oli neljän tai kahdeksan gigatavun kiintolevy.

Hyvinvoiva peliala

PlayStation, Nintendo ja Xbox ovat olleet pelikonsolialan keskeisimmät toimijat uuden vuosituhannen aikana. Tallennuskapasiteetin jatkuva kasvu ja suoritinten kehittyminen on mahdollistanut muun muassa teräväpiirtografiikan.

Tänä päivänä Suomessa ostetaan noin 150 000–180 000 pelikonsolia vuosittain. Pelikonsolien kanssa ovat edelleen kilpailleet pelaamiseen suunnitellut kotitietokoneet eli peli-PC:t, koska pelaajat eivät enää välttämättä valitse vain yhtä alustaa harrastukselleen. Myös mobiililaitteiden Android- ja iOS-alustat tarjoavat varsin suuren määrän sekä maksuttomia että maksullisia pelejä. Lisäksi markkinoille ovat tulleet suoratoistopalvelut, kuten Google Stadia ja Amazon Luna. Kilpailua ei enää vuosiin olekaan käyty vain konsoli- ja PC-pelikoneiden valmistajien kesken, vaan ihmisten ajasta kilpaillaan suoratoistopalvelujen ja muun viihteen kanssa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus:

Pantzar, Mika: Tulevaisuuden koti. Arjen tarpeita keksimässä. Otava 2000.

Saarikoski, Petri: Koneen lumo. Mikrotietokoneharrastus Suomessa 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 83, Jyväskylän yliopisto 2004.

Wikipedia-artikkelit Konsolisota, Mikrotietokone, Pelikonsoli ja Pong.

Suman Rathin haastattelu 11.3.2024.